12717992_10208868139323005_1864526327164

 

En ole pitkään aikaan postaillut tänne mitään enkä ole halunnut tehdä sitä ennenkuin alkaa olla halua siihen. Vuosien mittaan on tapahtunut paljon niin hyvää kuin huonoa ja nyt olisi aika taas postailla. Viimeksi kerroin täällä sydäristä mikä oli 2007. Hyppään nyt vuoteen 2013.

 

Olen lapsesta asti halunnut mennä Afrikkaan hoitamaan lapsia. 2010 minulla oli tilaisuus mennä Tansaniaan kuukaudeksi. En saanut lääkäreiltä lupaa lähteä niin kauas mutta lensin sinne omalla vastuulla. Olin puolet ajasta vapaaehtoistyössä orpokodissa ja puolet ystävien luona,safarilla jne. Matkalla reväytin akillesjänteeni ja tulin sieltä kyynärsauvojen kanssa,kipsi jalassa kotiin mutta se parani muutamassa kuukaudessa.  Kuva on Mikumin kansallispuistosta Tansaniasta. 2012 sain ihanan mahdollisuuden mennä Tansaniaan,samaan orpolaan vauvoja hoitamaan,uudestaan. Olin siellä silloin 2,5kk. Tansania,ihmiset ja ennenkaikkea lapset ja maan kaunis luonto on vienyt sydämeni. Seuraavan matkan varasin niin että lähtö olisi tammikuussa 2014 ja paluu huhtikuussa samana vuonna. 

 

2013 syksyllä olin väsynyt ja tosi helpottunut kun pakolliset harrastukset loppuivat ja sain levätä. Kuntoni huononi ja joulun jo vain nukuin enkä jaksanut olla pystyssä,ruoka ei maistunut ja olo oli vaikea, Yskin paljon. Menin vasta tammikuun 2. päivä lääkäriin koska halusin olla vuodenvaihteen Been kanssa joka pelkäsi raketteja tosi paljon. Jouduin sairaalaan,minulla oli molemminpuolinen keuhkokuume. Muutaman päivän päästä jouduin Meikun teholle koska en pysynyt enää pystyssä enkä pystynyt hengittämään hapesta huolimatta.   

 

Ensimmäisestä viikosta minulla ei ole paljon mielikuvia. Miesystävälle ja veljille lääkäri oli sanonut ettei  tiedä selviänkö siitä mutta toivotaan parasta.  Olin aivan sekaisin. Muutamia selviä hetkiä oli välillä,muistan esimerkiksi kun veljeni kertoi että olet dialyysissä. En uskonut asiaa ennen kuin veljeni kehotti katsomaan sivulle. Siinähän se dialyysikone pyöri. Ihmettelin miten se on mahdollista ja sitten taas vaivuin jonnekin missä näin ihmisiä joita ei ole oikeasti olemassa  tai ystäviäni vaikka minkälaisissa tilanteissa. Näin myös paljon pahaa mikä ei oikeasti voi pitää paikkaansa. Kummipoikani oli kerran vuoteeni vieressä ja yksi ystävä soitti minulle silloin. Ystävä kysyi missä olet ja vastasin että olen Stockmannin kemikalio-osastolla. Kuulin rakkaan kummipoikani sanovan'no nyt taas menee lujaa'. Ihmettelin sitä kunnes taas olin jo omissa maailmoissani. 

 

Teholta minut siirrettiin keuhko-osastolle ja siellä jouduin olemaan paljon yksin huoneessani. Sekoilin vielä pitkään enkä tajunnut missä olen ja mitä on tapahtunut. Joskus huusin apua pitkään ennen kuin joku tuli huoneeseen ja selitin harhojani missä ei ollut mitään järkeä. Miesystävälle sanoin joskus hänen tullessaan shh,ole hiljaa,lapset nukkuu tai näytin ikkunasta lapsia jotka laskee pulkalla mäkeä. Hän sanoi ettei hän näe mitään lapsia mutta minäpä näin. Myöhemmin kun olin taas järjissäni,katsoin ikkunasta mistä näkyi todellakin vain Meilahden rakennuksia. 

 

Yhtenä aamuna kun heräsin,olo oli parempi ja tajusin missä olen. Juttelin hoitajan kanssa ja hänen kerrottuaan että on 19.1 katsoin kelloa ja tajusin että minun pitäisi olla nyt lentokentällä menossa koneeseen ja  kohti Amsterdamia ja sieltä Dar es Salamiin. 

 

Minut siirrettiin vielä munuaisosastolle kun huoneeni tarvittiin jollekin toiselle. Aloin opetella kävelyä rollaattorin kanssa. Moneen viikkoon en päässyt sängystä ylös ilman hoitajien apua,kunto oli mennyt niin huonoksi. Olin yhteensä 7 viikkoa sairaalassa. Ihana munuaiseni,Armas toipui samalla kun kuntoni hitaasti vahvistui ja kolmen viikon dialyysien jälkeen munuainen alkoi taas toimimaan. Tansanian matka jäi mutta onneksi olin sentään elossa. 

 

 

Jatkuu...