Pippuri kommentissaan kyseli syömisistäni dialyysien aikana. En pystynyt dialyysissä syömään senkään vertaa kuin kotona koska voin pahoin melkein koko hoidon ajan. Siihen aikaan, 70-luvulla, oli dialyysissä aika hyvät ruuat ainakin Helsingissä. Potilaat saivat aamulla hoidon aloituksen jälkeen kahvia, leipää ja hyvän leikkelelautasen missä oli monenlaista syötävää. Päivällä tuli vielä kunnon ruoka. Usein maistelin jotain leikkelelautaselta. Kun päiväruoka tuli niin voin jo niin pahoin, että ruuan hajukin teki pahaa. Nykyisin, valitettavasti, dialyysipotilailla ei ole enää yhtä hyvät oltavat. Kun viimeksi kuulin asiasta niin pääkaupungissa potilaat saivat hoidon aikana leipää ja puuron. Dialyysit rinnastetaan nyt sarjahoitoon ja silloin ei kuulu tarjota ruokaa. Onneksi sentään jotain on tarjolla vaikka saattaa puuro alkaa kyllästyttää jo muutaman viikon hoitojakson jälkeen.

Sen talven ja kevään olin niin huonokuntoinen, etten muista siitä paljonkaan. Muistan kerran kun ystäväni oli meillä viettämässä viikonloppua. Oli jotkut urheilukisat juuri menossa telkkarissa. Ystäväni istui kanssani huoneessani kun makailin ja koska en jaksanut paljon puhua enkä oikein mitään muutakaan niin jäin nukkumaan ja ystäväni meni katselemaan kisoja. Harmitti, kun en jaksanut edes istua.

Veljeni kertoi kerran talvella, että noin puolen kilometrin päässä olevan  lammen jäällä oli paljon ihmisiä liikkeellä ja siellä oli aurattu kenttä luistelijoille. Halusin mennä sinne katsomaan ja innostuin, että lähden kävelemään paikalle. Äitini sanoi, ettet taida jaksaa sinne saakka mutta halusin kokeilla mihin asti jaksan, jospa vaikka perille asti. Veli tuli mukaan ja pääsin kodistani vajaat 100metriä mäkeä ylös kun itkien sanoin, en jaksa enempää. Oli pakko kääntyä takaisin ja kävelyn väsyttämänä nukahdinkin heti kun pääsin sisään. Masensi, näinkö vähän jaksan.

Dialyysissä olin aluksi paljonkin kysellyt, kuinka kauan joudun käymään siellä hoidossa. En ensin tajunnut mitä dialyysi edes tarkoittaa. Hoitajat selittivät, että minulla on mahdollisuus saada munuaissiirto kunhan sen verran vahvistun että minut voidaan laittaa siirtolistalle uutta elintä odottamaan. Kuulin myös, että siirron jälkeen on mahdollisuus toipua täysin työkykyiseksi ja elää taas normaalia elämää. Se oli minulle ilosanoma ja siitä lähtien odotin siirtolistoille pääsyä ja uutta munuaista. Kuvittelin, että kun saan munuaissiirron, olisin taas terve ja jatkaisin opiskeluja.

Olin edellisenä talvena tehnyt itselleni istuintyynyn jota olin kirjonut jotain kuviota. Siirtelin sitä kotona mukanani ja istuin sen päällä, koska olin niin laiha etten voinut istua kovalla tuolilla. Edellisenä talvena kudoin myös shaalin mikä oli nyt tarpeen kun palelin aina. Hb oli jatkuvasti alhaalla vaikka  punasoluja tiputettiinkin aika usein. Kannettu vesi vaan ei kaivossa pysy ja Hb ei yhdstä pussista verta paljonkaan noussut. En jaksanut lukea, en jaksanut katsoa telkkaria, olin vaan ja elämä jaksottui dialyysien mukaan.

Kerran itkin isälleni, että en enää jaksa tätä, elämä on yhtä kidutusta, dialyysit olivat niin vaikeita. Isäni ei sanonut mitään, näin hänen itkevän. Aloin olla aivan loppu.

Sairauteni vaikutti luonnollisesti koko perheeseeni, myös heillä oli vaikeaa. Muutamat ystävät pitivät yhteyttä vaikka minä en jaksanut pitää minkäänlaista yhteyttä heihin.  Oli myös "ystäviä" ja kavereita jotka kävivät minua katsomassa tai soittelivat, mutta koska en enää jaksanut liikkua missään, he vähitellen katosivat.

Toukokuussa, 1976, vanhempani mevivät yhdeksi viikonlopuksi mökille vähäksi aikaa lepäämään ja keväthommiin. Olin perjantaina normaalisti dialyysissä ja lauantaina päivällä yksi lääkäri munuaisklinikalta soitti, että minun pitäisi tulla heti sairaalaan, minulle on löytynyt sopiva munuainen. Kun kuulin että nyt on lähdettävä munuaissiirtoon, aloin täristä jännityksestä. Veljeni ja yksi kaveri olivat meillä ja kerroin heille, että nyt on pakko lähteä. Mikko, kaveri heitti minut autolla sairaalaan, tuonne toiseen kotiini missä olin ollut sairastumisesta lähtien melkein yhtä paljon kuin kotonani. En ollut eläissäni jännittänyt niin paljon kuin sillä hetkellä jännitin. En pystynyt hillitsemään vapinaa kun menin sairaalaan sisään. Muistaakseni minut dialysoitiin vielä kerran, sen jälkeen tehtiin kaikki mahdolliset leikkausta ennen tehtävät valmistelut ja lähdettiin ambulanssilla  Kirurgiseen sairaalaan ja munuaissiirtoon.

jatkuu...