Kun minut oli kytketty respiraattoriin, hengityskoneeseen, olin tajuttomana noin puolitoista viikkoa. Lääkärit olivat sanoneet vanhemmilleni, että tuossa tilanteessa voi joku elää viikon, joku voi jaksaa vähän pidemmän ajan hengissä. Ei annettu mitään toivoa. Vanhemmat alkoivat vuorotella luonani yötä päivää. Yksi huone järjestettiin tehohuoneeksi ja siellä sai vierailla vain vanhempani ja kaksi veljeäni. Keuhkoni olivat täyttyneet nesteellä, vain vasemman keuhkon ylälohko oli puhdas.

Muistan tuolta ajalta jotain. Iso huone, missä ensin olin, oli tyhjennetty tehohuoneeksi, myöhemmin minut siirrettiin pienempään huoneeseen. Olen jossakin vaiheessa herännyt ison huoneen keskellä ollessani koska muistan, että oli paljon tilaa ja olin huoneessa yksin mutta kuulin jonkun hengittävän mitä ihmettelin (hengityskone). Reilun viikon päästä kun heräsin pienessä huoneessa, olin hämmästynyt, miten huone on pienentynyt.

Välillä tunsin, kuinka minua kidutetaan ja tappelin vastaan niin paljon kuin pystyin, potkin, riuhdoin käsilläni ja pyöritin päätäni. Ajattelin, että no niin, tässä sitä nyt ollaan, helvetissä, tähän se huono elämäni johti eikä täältä ole paluuta. Joskus juuri kidutuksen ollessa pahimmillaan, näin vaaleahiuksisen hoitajan jolla oli risti kaulassa. Katsoin hämmästyneenä, ei hän voi olla helvetissä, missä oikein olen kun täällä on tuo uskova, ihana hoitajakin jonka muistin niiltä ensimmäisiltä päiviltä osastolta, mutta miksi he kiduttavat minua.  Taas vajosin jonnekin. Välillä kuulin vauvan itkua, kun yritin mennä ottamaan lasta syliini, en koskaan päässyt vauvan luokse kyllin nopeasti kun se meni jo kauemmaksi.

Kuulin hengityksen ja katselin hengityskoneen letkuja. Ajattelin, että tuossa makaa poikaystäväni, hän on varmaan ajanut kolarin kun hänen jalkansa on poissa ja niiden tilalla nuo letkut. Silitin letkuja, kyllä rakastan vielä, mitä väliä jaloista, olen täällä luonasi. :o)

 Hengityskanyyli oli tuossa vaiheessa suussani ja välillä tunsin kuinka huuleni kuivuivat ja repesivät. Joku laittoi rasvaa isolla puikolla, näytin myöhemmin huuliani sormilla ja pyysin rasvaa lisää. Joku laittoi taas rasvaa ja sanoi, että ymmärtää kyllä, että huuliin sattuu.

"Kidutus" oli sitä kun imettiin hengityskoneen kanyylin kautta limaa pois keuhkoista. Koska en tiennyt mitä tapahtuu tai missä olen, koin sen kidutuksena ja tappelin vastaan. Myöhemmin pyysin, että tulkaa imemään ylimääräiset limat pois koska se helpotti hengitystä vaikka tuntuikin hetken inhottavalta. Yksi lääkäreistä oli huoneessa kun kerran pyysin hoitajaa imemään ja hän sanoi, ettei uskoisi, että olet sama tyttö joka vielä pari päivää sitten tappeli imemistä vastaan niin, että monta ihmistä oli sinua pitämässä paikallaan kun oli pakko imeä. Vanhempanikin kertoivat, että he pitivät usein minua jaloista kiinni, hoitajat pitivät käsistä ja yksi käytti imukonetta ja imi.  

Vanhempani olivat hälyttäneet kaikki tutut kristityt rukoilemaan puolestani. Myöhemmin sain kymmeniä kirjeitä ja kortteja ihmisiltä jotka olivat muistaneet minua juuri noina kriittisinä viikkoina. Tuossa vaiheessa pahin olo oli varmaan perheellä ja ystävillä, itse en tiennyt vielä mistään mitään. Kerran oli iso joukko ystäviäni käynyt sairaalassa mutta heitä ei päästetty minua katsomaan. Poikaystäväni asui noin sadan kilometrin päässä ja tuli  sieltä kaverinsa kanssa ja he olivat vain rynnännyt huoneeseen missä makasin. Hoitajat olivat tuoneet heille perässä sairaalan streriiliä takkia päälle. Muistan jotain heidän käynnistään, yritin esitellä nenämaha-letkua kiinni pitäviä teippejä ja mielessäni ajattelin, että "nää on mun uudet rillit". Toivoin, että pojat olisivat kertoneet jotain yhteisistä tutuista ja jutelleet, mutta he olivat niin järkyttyneitä etteivät saaneet sanaa suustaan. Minä taas ihmettelin sitä koska en tajunnut miksi he vaan katsoivat minua, olin iloinen kun näin heidät.

Minua vietiin öisin dialyysiin ja matka alempaan kerrokseen sujui ambun avulla niin, että pystyin hengittämään ennen kuin alakerrassa minut taas yhdistettiin hengityskoneeseen.

Kerran näin unta, että ihmiset kehuivat miehiään ja oli joku lava tai koroke missä oli iso lauma "herroja". Heille annettiin kunniamerkkejä ja joku puhui mikrofoniin kertoen miesten urotöistä. Otin yhden mitalin "mieheni" rinnasta ja sanoin, että katsokaa, tämä on minun miehelleni annettu mitali. Samassa heräsin ja katsoin ihmeissäni mikä minulla on kädessäni. Olin vetänyt pois nenä-mahaletkuni. Hoitaja kysyi mitä olen tehnyt mutta eihän minulla ollut siitä aavistustakaan kun pidin kädessäni vain mitalia. En tiennyt nenä-mahaletkusta mitään.

Vähitellen alkoi tajuntani palata sen verran, että hengityskoneen kanyyli vaihdettiin suusta kaulaan koska jäinkin henkiin. Hoitavat lääkärit kutsuivat minua siitä lähtien ihmetytöksi.

jatkuu....