1634499.jpg

Kun nyt luen kalenteriani, ihmettelen, miten olen ollut koko kesän ja syksynkin
 vielä niin masentunut. Elo- ja syyskuun välillä on runo, hyvin kömpelösti kirjoittettu mutta siinä tulee hyvin esiin se tunnetila missä elin.

Aina on mustaa, en jaksa näin
jatkaa vain kulkua eteenpäin.

Elämänlanka ohenee vaan,
miksi on näin - ainako kärsiä saan?

Enää ei tunnu niin ihanalta
vastata aina: Kiitos, hyvinhän jaksan.

Kun askelten alla upottaa suo,
 kun heikot raajat ei liikkua anna
vaikka ihmiset kutsuvat useinkin luo,
mutta en jaksa enää, voimat ei kanna.

Olin pitkään munuaissiirron jälkeen masentunut ja allapäin, toki en silloin varmaan itsekään sitä tajunnut. Peitin suruni ja alakuloisuuteni muilta eikä monikaan tiennyt siitä. Vasta nyt, tänä vuonna olen huomannut lehdistä asiaa munuais- ja elinsiirtopotilaan masennuksesta, hyvä kun siitä vihdoinkin puhutaan. Jo hyljinnänestolääkitys muuttaa ihmistä silloin kun annokset on alussa korkeimmillaan. Kun lääkkemäärät vähenee ja aikaa kuluu, elämä normalisoituu ja mielialatkin palaa ennalleen. Kuulin joskus vuosia siirtoni jälkeen yhdeltä munuaissiirtopotilaalta, että kaikki potilaathan syö siirron jälkeen 'onnellisuuspillereitä'. Minulle ei kyllä tullut mieleenkään puhua masennuksestani silloin mitään ammatti-ihmisille, tuskin itsekään tajusin missä suossa tarvoin. Jännä nähdä kun luen kalentereita eteenpäin, missä vaiheessa alkoi helpottaa, en itsekään muista tarkaan noita vuosia.

Syksyllä pääsin jo yhden kepin kanssa liikkumaan paremmin. Leikattu lonkka tuntui hyvältä, toinen oli tosi kipeä enkä jaksanut pitkiä matkoja kävellä. Kerran kävin ostamassa Novitan tehtaanmyymälästä pari kiloa lankoja ja aloin neuloa villapaitaa ystävälle. Kummityttö halusi samanlaisen ja tein hänellekin syksyn aikana villapaidan, tosin erivärisen.

Syyskuun 18. päivä kävimme poikaystävän kanssa katsomassa Titanic-leffan. Oli hyvä kun sen näki ensimmäistä kertaa isolta kankaalta, myöhemmin on tullut katsottua myös telkkarista.

Lokakuun alussa oli ensimmäinen Polku-koulutus mihin minut oli kutsuttu mukaan. Silloin alkoi monen vammais- ja potilasjärjestön yhteinen koulutus missä meitä koulutettiin kokemuskouluttajiksi terveydenhoito-oppilaitoksiin ja lääkikseen. Olin tehnyt sitä työtä jo yli 10 vuotta tuntiopettajana ja kun menin mukaan tuohon projektiin, tippui palkka kunnon tuntipalkasta pieneen korvaukseen. Koulutus oli oikein antoisa. En tiedä opinko siellä paljonkaan uutta mutta tapasin hienoja ihmisiä eri ryhmistä ja eri puolelta maata. Yhden ihmisen kanssa tutustuimme tuossa koulutuksessa, ystävystyimme  ja pidämme vieläkin yhteyttä.

Puolivälissä lokakuuta tuli Iisalmessa asuva ystäväni käymään lastensa kanssa meille muutamaksi päiväksi. Heidän meillä ollessa kävin kerran pitämässä tunteja tuleville sairaanhoitajille ja kun olin eteisessä keppini kanssa lähdössä,  5-vuotias Milla sanoi ihmeissään, "olet noin sairas ja silti sinun pitää mennä töihin".  Viisas tyttö! :o)

Kyynärsauva toisessa kädessä olen alkusyksyllä leiponyt pari kertaa pullaa mikä nyt vähän ihmetyttää. Koko ajan kävi ystäviä meillä kääntymässä ja oli tietysti kiva kun oli tarjottavaa. Joskus teimme muffinseja tai pullaa ja omenapiirakkaa ystävien kanssa kimpassa. Kun nytkin viitsisin leipoa noin ahkerasti!

Tätini, isäni sisko lähetti minulle paketin missä oli ihana, itsetehty tilkkupeitto sänkyyni, kaunis sinisävyinen ryijy ja vielä sininen räsymatto joka oli kuin tilauksesta tehty keittiööni. Tilkkupeitosta oli ollut puhetta ja olin toivonut siitä sinivalkoista, muut tulivat yllätyksenä. Hihkuin ilosta! Tilkkupeitto on vieläkin käytössä sängyn päällä ja ryijy seinällä.

Marraskuun 1. päivä menin illalla sairaalaan ja seuraavana aamuna, 2.11 oli toisen lonkan leikkaus. Leikkaus meni hyvin ja sain nähdä taas lonkkaniveleni kuten aikaisemmallakin kerralla. Tällä kertaa saatiin kipupumppu asetettua ja voin aika hyvin kun palasin vasta illalla heräämöstä osastolle. Soitin poikaystävälle iloisena, että kaikki meni hyvin ja olen nyt ihan ok. Hän vähän ihmetteli ja kyseli, mistä hänkin saisi tuota ainetta mikä sinut tekee nyt noin iloiseksi ja pirteäksi! Kipupumppu vaikutti niin, etten ollut hetkeen köyhä enkä kipeä. Yöllä alkoi pahoinvointi ja seuraavana päivänäkin oksentelin, en kestänyt vahvoja kipulääkkeitä ja voin siitä pahoin. Pyysin kipupumpun poistoa ja lääkäri laittoi sen kiinni kun lupasin pärjätä muulla lääkityksellä. Seuraavana päivänä leikkauksesta oli poikaystävän näyttelyn avajaiset enkä päässyt paikalle, valitettavasti. Kukat minulta menivät sinne kyllä yllätyksenä yhden ystävän avulla.

Seuraavana aamuna kun heräsin, kuume oli noussut 39. asteeseen ja minut kärrättiin thoraxiin, epäiltiin keuhkokuumetta. Onneksi ei ollut sitä ja kuume laskikin lääkkeillä siedettäviin lukemiin. Päivällä menin jo käytävällä keppien kanssa, opettelin pitämään leikattua jalkaa ylhäällä. Liikkuminen sujui kyllä mutta olo oli vähän hutera. Ystävät kävivät katsomassa ja halusin istua mieluummin käytävällä heidän kanssaan kuin huoneessa missä oli muitakin, samalla sain vähän liikkumisen harjoitusta. Sain luvan lähteä kotiin aika pian, 6.11.

Ensimmäiset pari viikkoa kotona olivat vaikeita. Leikattu jalka särki ja olin väsynyt ja masentunut. Vähitellen elämä alkoi taas voittaa, kipu lieventyä ja jaksoin taas tehdäkin jotain. 17. marraskuuta terveydenhoitaja-ystäväni tuli käymään ja poisti leikkaushaavasta hakaset. Teimme yhdessä ruokaa ja syötiin ja paranneltiin maailmaa. Pari hakasta on jäänyt kalenteriin muistoksi.

1634655.jpg

25. marraskuuta kalenterissa lukee "ikettää tämä avuttomuus kun en pysty mitään tekemään". Onneksi ystävät ja perhe auttoi ja sain aina tarvittaessa kauppa-apua yms. Yksi ystävä siivosi meillä ja kävi pesemässä luonani samalla pyykkinsä.

Joulukuun puolivälin paikkeilla oli toinen Polku-koulutus viikonloppu. Kalenterissa on maininta, että luennot olivat hyviä ja testit ja keskustelut, harjoitukset ja ryhmät antoisia. Kävin Töölössä lääkärissä ja leikatun jalan suhteen kaikki näytti olevan kunnossa.

Tuon vuoden joulun halusin viettää vähän erilailla kuin yleensä. Kutsuin kotiini iranilaissyntyisiä ystäviäni ja laitoimme yhdessä kalkkunaa ja riisiä ja suomalaisia laatikkoruokia. Oli mukava jouluaatto ja joulupäivänä jatkoimme juhlaa yhden iranilaisystävän luona. Tosin joulusta ei ollut siellä mitään tietoa mutta mukavaa ja erilaista oli kuitenkin. Olin siellä ainoa erimaalainen, suomalainen. Istuimme lattialla piirissä syömässä liinan ympärillä missä oli herkkuja tarjolla. Minulle oli suoritus päästä keppeineni ja leikattuna maahan ja haaste päästä sieltä ylös mutta onnistuihan se kuitenkin. Perheen kanssa vietimme joulua Tapaninpäivänä tuttuun tapaan joululauluja laulaen ja suomalaisesta joulusta nauttien. Vuodenvaihteen vietinkin kuumeisena ja flunssaisena sängynpohjalla.

jatkuu...