Vuoden 2002 talvella kävin kolmea taidekurssia ja maalasin innokkaasti kotona. Miehen kanssa teimme samaa hommaa molemmat eli hänkin maalasi mutta vähän suurempia töitä kuin minä.

Helmikuun viimeinen päivä syntyi meidän tuleva perheenlisäyksemme mutta emme silloin vielä tienneet koko karvaisesta kaverista mitään. Olin puhunut jo pitkään koiran hankkimisesta mikä oli minun iso unelmani ollut jo vuosia. Mieskin oli vähitellen alkanut innostua asiasta vaikka ei ollutkaan aivan yhtä lämpimästi asiaa kannattamassa kuin allekirjoittanut. Saimme monin mutkien kautta meille pienen ja suloisen karvaisen olion keväällä, toukokuun 9. pv, Helatorstaina. Pidemmän jutun Been meille tulosta olen kirjoittanut täällä.

Helmikuun alussa kävin ortopedillä ja todettiin kuvista, että vasemmassa polvessa on alkanut sama tuho mikä vei muutamaa vuotta aikaisemmin lonkat, eli osteonekroosi etenee. Senhän jo tiesinkin, hyvä että oli nyt mustaa valkoisella asiasta. Jalkani olivat välillä niin kipeät, että liikkuminen oli vaikeaa, välillä oli taas helpompiakin päiviä. Aloin tottua kipuun, vaikka joka askeleella särki liikuin silti koska en halunnut jäädä paikalleni. Vasemman polven lisäksi oikea nilkka alkoi kipeytyä. Jossakin vaiheessa kevättalvella kokeiltiin kortisonipiikkiä kipeään polveen mutta ei siitä paljon hyötyä ollut, jäikin kokeiluksi.

Huhtikuussa olimme sekä mies että minä töillämme mukana yhdessä näyttelyssä ja olin siellä päivisin myymässä tuotteitamme, tuossa vaiheessa lähinnä kortteja ja  muutama taulukin oli mukana. Kortit menivät hyvin kaupaksi ja pari tauluakin myin. Oli hauskaa tavata muita taiteentekijöitä ja nähdä millaisia töitä ihmiset halusivat ostaa. Tekemisen into kaksinkertaistui ja jatkoin maalaamista kotona nyt vielä innokkaammin kuin ennen.

Lapset kävivät meillä viikonloppuisin ainakin kerran kuussa kuten ennenkin ja kun Bee oli tullut kotiin, oli hauska katsoa miten sekä lapset että koira rakastuivat toisiinsa heti kättelyssä. Alusta saakka piti laittaa vuorot siitä kumpi saa ensin taluttaa koiraa ja lenkkeilymme olivat oikein tapahtuma kun lapset olivat pennusta niin innoissaan. Alussa kun Bee tuli meille, otin kaikki ulkoilutukset ja muut niin tosissani että jo viikon päästä olin aivan poikki. Sen jälkeen meillä ei enää eletty koirakirjojen ohjeiden mukaan vaan koiran ja minun rytmin mukaan. Eli en lähtenyt puoliunessa sen kanssa aikaisin aamulla ensimmäiselle lenkille vaan join rauhassa kahvit ja mentiin vasta sitten, mitä väliä jos vähän meni pissaa lattialle, kyllä hauva vähitellen oppi mitä saa tehdä ja mitä ei. Tosin sanomalehtivaihe kesti vähän pidempään mutta minähän siellä siivosin eikä se tahtia haitannut.

Liikuimme alusta saakka koiranpennun kanssa yleisissä kulkuneuvoissa ja kävimme näyttämässä hauvavauvaa suvulle ja kavereille. Beestä kasvoi hyvin sosiaalinen koira joka tajusi olevansa keskipiste. Sitä se on vieläkin, luulee usein olevansa maailman napa. Ihan hauskaahan se on kun on niin seurallinen koira. Yksi ystävämme halusi tulla Been kummitädiksi ja kävi hoitamassa ja ulkoiluttamassa sitä useita kertoja viikossa. Naapurien pikkutytöt kävivät myös viemässä haukkua lenkeille.

Heinäkuun lopussa olin muutaman päivän maalauskurssilla Harakan saarella Helsingin edustalla. Oli hauskaa maalata porukalla ulkona ja tutustuin siellä joihinkin pitkän linjan taiteentekijöihin. Opin paljon uutta.

Elokuun 11. päivä oli Espoossa Unkarin paimenkoirien näyttely ja olin luvannut viedä Beenkin sinne tapaamaan kasvattajaa ja sisaruksiaan. Oli hauska myös nähdä täysikasvuisia puleja eli vähän osviittaa siitä miltä koiramme tulee isona näyttämään. Menin tutun kyydillä Espooseen ja hän vei meidät vahingossa väärään paikkaan. Siellä oli  myös joku koirien näyttelytapahtuma mutta paikalla oli vääriä koiria eikä me oltu oikeasti sinne menossa. Kävelin sitten hellepäivänä koiran kanssa takaisin kohti isompaa tietä ja löysin vihdoin, parin kilsan päästä bussipysäkin. Jäin siihen seisomaan ja kävimme välillä lähellä olevassa rannassa missä Bee sai juoda. Hädissäni rukoilin, että lähetä nyt joku kyyti tänne millä pääsen oikeaan koiranäyttelypaikkaan. Yksi bussikin tuli ja sen pysäytin mutta kuski ei ollut ollenkaan tietoinen sellaisesta paikasta mihin olin menossa. Jossakin vaiheessa sieltä päin mihin olin menossa tuli joku auto joka hidasti kohdallani ja kävi sitten kääntymässä ja pysäytti pysäkille. Autossa oli nuori nainen joka sanoi, että hypätkää kyytiin, te olette varmaan menossa Unkarin paimenkoiranäyttelyyn. Mentiin Been kanssa autoon ja  tämä nuori nainen heitti meidät sinne minne olimme menossakin. Kun kovasti kiittelin ja olin iloinen tästä odottamattomasta enkelinkyydistä, hän vain hymyili ja sanoi arvanneensa, että me olimme kyytiä vailla. Samantien hän kääntyi ja lähti ajamaan pois. Enkeleitä on siis olemassa ja jopa autoa ajavia sellaisia! Kotiin päin pääsimme illalla naapurin kyydissä joka oli tuonut tyttönsä ystävineen katsomaan koiria. Näyttelyssä näimme kasvattajan jolta olimme Been ostaneet ja Been sisarukset ja niiden omistajat sekä muitakin saman kennelin kasvatteja ja Been isän perheen. 

Elokuun lopussa olimme  veljeni veneellä ja purjehdimme koko päivän. Laivakoira Bee pärjäsi hienosti vaikka aluksi vähän pelkäsikin veneeseen mennessä mutta minun perässäni uskalsi sitten tulla sinnekin. Oli hieno päivä ja sää suosi retkeämme.

Syksyllä aloitin taas opiskelut kolmella taidekurssilla ja maalasin kotonakin. Lasten kanssa teimme myös veistoksia kaikenlaisista massoista heidän meillä ollessaan. Kotona maalasin enimmäkseen kortteja sekä joitakin tauluja. Aloitin uutena maalaamaan sekä öljyväreillä että kuivapastelleilla. Innostuin molemmista. Silloin tällöin tein myös töitä pitkin vuotta terveydenhoito-oppilaitoksissa kuten ennenkin.

Toisinaan oli päiviä kun en saanut itseäni liikkeelle ollenkaan. Maalasin vain kotona ja mies hoiti niin koiranulkoilluttamiset kuin muutkin hommat. Silloin kun minulla oli nk huonopäiväni, jäi kurssitkin väliin vaikka yleensä olin niistä innostunut. Joskus jalat olivat niin kipeät, että vaan huusin. Seuraavana päivänä tai sen seuraavana päivänä sitten pakotin itseni liikkeelle ja kipukin melkein unohtui kun oli paljon mielenkiintoista tekemistä.

Olin jo kesällä tehnyt joulukortteja yhden firman tilauksesta ja vienyt silloin niitä sinne valittavaksi painoa varten. Jotkut ystävät olivat myös tilanneet muutamia kymmeniä kortteja ja niitä tein pitkin loppukesää ja syksyä ja syksyllä ja talvella myin paljon korttejani.

Lasten kanssa teimme ennen joulua heille ison piparkakkutalon ja kuten arvata saattaa, lapsille se oli tosi hauskaa puuhaa. Yhden iltapäivän aikana saimme piparitalon valmiiksi ja koko keittiön sotketuksi kunnolla.

Joulukuun 29. päivä menimme Been kanssa eläinlääkärille kun hauva oli yskinyt monta päivää eikä jaksanut oikein mitään. Kokeneempi koiranomistaja olisi tiennyt, että silloin oli koirayskää liikkeellä ja odotellut kun se menee ohi koska siihen ei mitään hoitoakaan ole. Me hädissmämme vietiin vauva lääkäriin ja maksettiin iso pyhätaksa vielä muun maksun lisäksi. Saimme ohjeen seurata koiran vointia ja jos yskä jatkuu ja koira lopettaa kokonaan syömisen, pitää tuoda uudelleen lääkäriin. Onneksi Bee siitä vähitellen parantui vaikka aika pitkään sairastikin.

Uudenvuodenaattona kannoimme Beetä vuorotellen sylissä ja yritimme olla kuulematta ilotulitteiden ääntä ulkoa. Bee tärisi ja pelkäsi kovaa pauketta ja valonvälähdyksiä jotka näkyivät ikkunoista vaikka niitä kuinka yritti peittää. Meidän rohkea koira pelkää tänäänkin niin ilotulitteita kuin kovaa ukkostakin. Toistaiseksi vuodenvaihteet ollaan pärjätty sängyn alla piilossa pahaa maailmaa, täytyy miettiä jotain apukeinoja sitten kun Bee tulee vielä vanhemmaksi.

Bee ihan pienenä kun vielä viihtyi sohvallakin.

 

jatkuu...