Jouduin Meilahdessa neurologiselle osastolle ja vaihteeksi alettiin tutkimaan aivoja. Otettiin TT-kuvat ja EEG päivittäin ja muitakin aivoja kuvaavia kokeita. Muutaman päivän päästä osaston lääkäri tuli luokseni ja kertoi, että nyt on löydetty jotain mikä aiheutti kramppaamiseni. Hän kertoi että minulla on aivokasvain mutta onneksi se on sellaisessa paikassa että se voidaan hyvin leikata. Olin aika järkyttynyt, tämäkin vielä. Hoitaja tuli kertomaan miten hiukset voidaan ajaa pois niin, että vain osa päästä tulee paljaaksi ja muutenkin lohduttamaan ja juttelemaan. Perheelle ja ystäville kerroin asiasta varovasti ja vitsailin, että eihän minua ole vielä päästä leikattukaan, kyllä tämä tästä. Samana iltana lääkäri kävi kertomassa, että huomenna tehdään vielä aivoangiografia ja sen jälkeen päätetään leikkauspäivä.

Tiesin angiografian kivuliaaksi, minulle oli tehty se jo siirtomunuaiseen. Varjoainekatetri laitettiin kaulavaltimolta aivojen kuvaukseen ja kuvaus meni aika hyvin, pystyin olemaan liikkumatta vaikka kipu oli kova aineen kiertäessä aivoissa. Katetri otettiin pois ja nuori lääkäri alkoi painaa vuotokohtaa kiinni. Minusta hän painoi vähän liian kovaa ja sanoin, että älä paina niin lujaa, en voi hengittää. Lääkäri näytti käsiään ja sanoi, en paina enää ollenkaan ja samalla aloin hädissäni potkia kantapäilläni tutkimuspöytää koska tukehduin.

Heräsin ja ensimmäisen sadasosasekunnin luulin, että olin kuollut ja olin taivaassa, riemuitsin. Pääni oli vinossa vasemmalle ja näin valkoisen vaatteen ja sen takaa tuli voimakas valo, enkelikö? Sitten tajusin, voi ei, tämä jatkuu vielä. Minulla oli hengityskoneen kanyyli suussa. Valkoinen vaate oli lääkärintakki ja valo tuli röntgenkoneesta. Huokaus. Jouduin teho-osastolle ja kaulaani mitattiin mittanauhalla vähän väliä, onko turvotus laskenut. Katetrin pistokohdasta oli veri vuotanut ja tukkinut henkitorveni. Kanyylin kanssa pystyin hengittämään ja hengityskonetta en tarvinnut yhdistää kuin vähäksi aikaa alussa. Jossakin vaiheessa oksensin ja oksennus oli aivan sinipunaista ja hoitajat huolestuivat, että nyt oksennan verta ja aikoivat soittaa lääkärin paikalle. Pyysin kynän ja paperia ja kirjoitin, että olin aamulla syönyt mustikkajugurttia, sitähän se vaan on eikä verta. Onneksi.

Olin teholla vuorokauden ja kaulan turvotus laski sinä aikana. Sitten kanyyli otettiin pois ja hengitin normaalisti. Kun ystävät ja perhe saivat tietää aivokasvaimesta, he käynnistivät tuttuun tapaan rukouspyyntöjen levittämisen ja ihmiset rukoilivat puolestani ja tulevan leikkauksen puolesta. Olin tosi rauhallinen, en pelännyt leikkausta enkä sitä paljon ajatellutkaan. Kasvain oli näkynyt selvästi kuvissa jotka aikaisemmin otettiin. Muutama lääkäri tuli kertomaan sen jälkeen kun pääsin taas osastolle että heillä on kummallista kerrottavaa. Aivoangiografiassa, verisuonikuvauksissa ei näy jälkeäkään mistään kasvaimesta. Lääkärit ihmettelivät ja sanoivat, että tehdään vielä huomenna yksi tutkimus ja jos siellä ei näy mitään niin pääset seuraavana päivänä kotiin.

Seuraavana yönä heräsin siihen, että hoitaja oli huoneessa ja kysyi, onko toinen käteni jotenkin hassussa asennossa. Sanoin unisena, että kyllä se ihan normaali on ja jatkoin nukkumista. Kohta heräsin uudestaan ja tajusin, että vasen käteni ei liikkunut ollenkaan. Nostin sitä toisella kädellä kun halusin muuttaa sen asentoa. Käteni oli halvaantunut.

Päivällä sitten tutkittiin kättä ja joku lääkäreistä tuli kertomaan, että näyttää siltä, että käsi palaa ennalleen mutta aikaa se voi viedä. Muutaman päivän päästä sain jo sormeni vähän liikkumaan ja vähitellen käsi kuntoutui toimintakykyiseksi. Vihdoinkin sain iloisen uutisen että pääsen kotiin seuraavana päivänä jos kaikki menee hyvin. Aivoista ei löytynyt enää minkäänlaista kasvainta ja käsikin alkoi olla entisessä kunnossa.

Heräsin aamulla ja tunsin oloni paljon huonommaksi kuin edellisenä päivänä mutta koska olin lähdössä vihdoinkin kotiin, en viitsinyt mainita siitä kenellekään. Hiukseni olivat valkoisessa töhnässä edellisen päivän kuvauksista ja ajattelin mennä suhkuun ennen lähtöä.Ihmettelin kun minua väsytti ja heikotti niin paljon ja pyysin  yhden kivan hoitajan avuksi koska en jaksanut itse pestä hiuksiani, tuskin jaksoin seisoa. Hän kosketti kättäni kun menimme suihkuhuoneeseen ja sanoi, että olen tosi kuuma. Kun tulin suihkusta hoitaja toi  kuumemittarin ja minulla oli kuumetta yli 38 astetta. En siis lähtenyt kotiin.

Jäin sairaalaan ja koska kuume nousi jo samana iltana lähes neljäänkymmeneen, minut oli siirretty pieneen huoneeseen, tehohoitoon. Minulta katkesi filmi taas tuossa vaiheessa, muistan vain jotain pätkiä tehohoidossa olosta. Vanhempani kertoivat, että kuumeisena en ollut pystynyt kohdistamaan katsettani vaikka itse ihmettelin kun jokainen pyysi minua katsomaan itseään silmiin. Katsoin ja katsoin, luulin katsovani mutta silmäni olivat kuulema pyörähtäneet ympäri ja vain valkoinen osa näkyi. Neurologit olivat sitä mieltä että olin sairastunut meningiittiin, aivokalvontulehdukseen.

Vihdoin kuume alkoi laskea ja pääsin pois sairaalasta. Taas väsyneenä ja heikkona pitkän makaamisen ja kuumeen jälkeen. Neurologit olivat sitä mieltä, että minulle syötettiin liikaa kortisonia ja kasvain joka oli hävinnyt saattoi olla kortisonikerääntymä. Kun vähän myöhemmin menin Munuaisklinikalle kontrolliin, siellä ei uskottu kortisonikerääntymään eikä aivokalvontulehdukseenkaan. Valitettavasti en muista mikä oli heidän selitys koko tapahtumaan. Joka tapauksessa olin taas kerran selvinnyt. Myöhemmin ymmärsin miksi minulle syötettiin niin paljon kortisonia. Munuaiseni toimi hädin tuskin, minulla oli käynnistynyt krooninen hyljintä, elimistöni hylki uutta elintä. Munuaisen toiminta-arvot huononivat hitaasti mutta varmasti, lääkärit kertoivat että jossakin vaiheessa joudun takaisin dialyysiin.

jatkuu...