Kotiloman jälkeen palasin osastolle vielä joksikin aikaa. Itse en muista kuinka kauan olin osastolla sillä erää. Yhteensä olin sairaalassa tuolla ensimmäisellä sairaalakeikallani kolme kuukautta. Munuaissairauden myötä olin saanut myös anemian ja minulle tiputettiin punasoluja usein dialyysin yhteydessä kun veritie oli muutenkin auki. Yksi veripussi piristi vähän mutta Hb-tasoni liikkui tuohon aikaan siinä 65-85 välillä, olin jatkuvasti väsynyt.

Käteeni oli aikaisemmin tehty shuntti kuten aikaisemmin kerroin, sellaset kaksi letkua jotka olivat yhdistetty valtimoon ja laskimoon. Niiden kautta minut yhdistettiin hemodialyysikoneeseen ja hoidon aikana veri kiersi letkuissa ja dialysaattorissa eli keinomunuaisessa. Verestä imettiin pois ylimääräiset nesteet ja kuona-aineet, näin pysyin hengissä.  Mukana letkuissa kiertää nk ulkoneste mikä on tislattua vettä ja erilaisia suoloja. Veri vetää nesteestä suoloja elimistöön, niitä poistuu runsaasti dialyysin aikana. Yksi dialyysi kestää nykyisin  4-6 tuntia kerrallaan, yleensä kolme kertaa viikossa jos käy sairaalassa hoidossa. Tuolloin, 70-luvun puolivälissä, elin lyhyemmillä hoidoilla, olin siellä kerrallaan noin 3-3,5 tuntia. Sen pidempää hoitoa en olisi silloin kestänytkään pahoinvoinnin ja verenpaineen laskun takia.

Kotoa käsin kävin dialyysissä kolme kertaa viikossa ja kuljin matkat taksilla. Olin väsynyt ja sairas, kuljin kotonakin kaarimalja kädessä koska melkein aina oli pahoinvointia. Eräänä sunnuntaina  tunsin itseni parempikuntoiseksi ja menin tiskaamaan kun äitini makasi migreenissä . Tiskasin mielelläni ja laitoin kumihanskan käteen koska vasenta kättäni en shuntin takia voinut kastella, siinä oli aina side. Aloin kesken tiskauksen tuntea, että sormet olivat märät ja mietin, että vuotaako tämä hanska vai olenko kuitenkin läiskyttänyt vettä sinne. Kun otin kumihanskan pois, käteni vuoti verta. Shuntin letkuista oli toinen pää irronnut ja verta tuli jo aikamoista vauhtia lattiallekin, suoraan valtimosta. Veljeni toi minulle muutaman pyyhkeen ja pussin johon käteni pyyhkeiden kanssa laitoin ja ajoimme taksilla tuhatta ja sataa sairaalaan. Äitini soitti munuaisklinikalle, että olemme tulossa. Klinikan portailla oli hoitaja vastassa kroonikonvaippojen kanssa ja sanoi, menkää suoraan kirralle (Kirurgiseen sairaalaan), siellä leikkauspöydälle. Taksikuski nousi tässä vaiheessa tupakalle kunnes yksi tuttu lääkäri tuli portaille ja huusi, tässä on nyt kiire, nopeasti kirralle. Kirralla hoitaja odotti ovella ja pääsin makaamaan koska en enää olisi jaksanut kävellä. Minut vietiin leikkaussaliin ja samana iltana vasemmasta kädestäni poistettiin letkut ja oikeaan jalkaani, vähän nilkan yläpuolelle, leikattiin  shuntti. Jouduin taas munuaisklinikalle, samalle osastolle ja samaan huoneeseenkin mistä olin vähän aikaisemmin päässyt kotiin. Seuraavana aamuna oli dialyysi, nyt minut yhdistettiin koneeseen jalan kautta. Jouduin taas olemaan sairaalassa viikon verran kunnes pystyin astumaan leikatulla jalalla. Jalka oli alussa kovin kipeä ja astuminen sillä oli hankalaa, kävelin kainalosauvojen kanssa vajaat kaksi viikkoa.

Lääkärit alkoivat puhua uuden veritien leikkaamisesta toiseen käteen, nk fistelin teosta. Jonkin ajan kuluttua jouduin taas leikkaussaliin ja oikeaan kätee rakennettin fisteli, valtimo ja laskimo yhdistettiin yhteen. Siitä syntyy verisuoniin erilainen virtaus ja näihin "trimmattuihin" suoniin on helpompi pistää dialyysin aikana käytettävät neulat. Nuo letkut joita minulla oli alussa sekä kädessä että jalassa, ovat hyvä tapa yhdistää dialyysiin silloin kun on akuutti tarve saada hoitoa. Yleensä käytetään fisteliä, jota ei tarvitse pitää mitenkään steriilinä paketissa. Fistellissä suonet kehittyvät hyvin pistettäviksi, suuremmiksi ja veren virtaus siinä on kovempi kuin normaalissa kädessä. Suonten kehittyminen leikkauksen jälkeen vie aikaa, minullekin haluttiin leikata käytetympi ja parempi dialyysitie. Olin nähnyt kun muille dialyysipotilaille pistettiin neulat. Minusta se näytti kamalalta ja pistokammoisena pidin siinä vaiheessa enemmän letkuista jotka eivät koneeseen yhdistettäessä tuntuneet miltään. Viikkojen päästä leikkauksesta koitti aika, että fistelini oli sen verran kehittynyt että siihen voitiin kokeilla pistämistä. Pelkäsin pistämistä isoilla kanyyleillä niin paljon, että tärisin jo dialyysiin mennessä pelosta.  Suoneni olivat niin huonot ja hauraat, että pyydettiin lääkäri pistämään vaikka yleensä sairaahoitajat pistävät. Hän katsoi minua ja kysyi, miksi tärisen niin kamalasti. Kun kerroin, että pelkään pistämistä, hän kehoitti hoitajaa antamaan diapamia, rauhoittavaa ja antoi minun vähän aikaa rauhoittua. Pistäminen onnistui jotenkin ja muutaman kerran minua yritettiin dialysoida uuden fistelin kautta. Suonet olivat kuitenkin niin huonot, eivät kehittyneet kunnolla ettei dialyysi koskaan sujunut ongelmitta.  Kone hälytti koko ajan, ettei suoneni anna verta ja yritettiin käden asentoa muuttamalla ja sängynkin eri asennoilla saada dialyysit vietyä loppuun. Onnekseni niin hoitajat kuin minäkin kyllästyimme tuohon yritykseen ja vähitellen minua alettiin taas dialysoida jalassa olevan shuntin kautta.

Jossakin vaiheessa hoitajat kysyivät, haluaisinko itse aloittaa dialyysin, yhdistää jalassani olevat letkut koneeseen. Olin niin huonossa kunnossa, etten oikeastaan halunnut tehdä sitä mutta en kehdannut kieltäytyäkään ja niin aloin itse aloittamaan hoidot hoitajan avustaessa. Loppujen lopuksi se oli ihan mielenkiintoista hommaa, tosin usein vetosin siihen etten jaksa ja joku hoitajista aloitti hoidon.

Dialyysit olivat minulle edelleen yhtä painajaista. Usein kotoa lähtiessä itkin eteisessä taksia odotellessa, en halunnut mennä oksentamaan ja voimaan pahoin. Tiesin, että minulla ei ole muuta mahdollisuutta jos aion elää, tietysti menin, mutta jokainen dialyysimatka sairaalaan päin alkoi itkulla. Dialyysin aikana näin, että jotkut lukivat siellä, jotkut juttelivat joko keskenään tai hoitajien kanssa. Minä en jaksanut, olin vain. Jälkeenpäin tuntuu, että koko tuon ensimmäisen 10kk sairastumisen jälkeen en elänyt vaan olin. Joskus hoitajat kysyivät, että kun olen kokenut niin suuren muutoksen elämässäni, haluaisinko jutella siitä jonkun ammatti-ihmisen kanssa. Kieltäydyin, enhän minä jaksa, ajattelin. Kun pääsin dialyysin jälkeen kotiin, nukuin loppupäivän.

jatkuu...