Perjantain dialyysin jälkeen lepäilin hetken ja sitten oli aika lähteä kotiin. Äitini tuli minua hakemaan osastolta ja auttoi pukemaan. En jaksanut itse pukea ja tarvitsin siinä apua. Olin järkyttynyt kun sain farkut jalkaan ja paidan päälle, ihmettelin, mihin olen kadonnut. En ollut sitä ennen tajunnut, miten paljon olin laihtunut ja  kaikki lihakset olivat hävinneet parin kuukauden makaamisen aikana. Itketti kun katsoin roikkuvia vaatteitani.

Kun istuin autossa niin tuntui ihmelliseltä, että ihmiset kävelevät syksyisillä kaduilla ja käyvät ostoksilla, ovat työssä ja opiskelevat, aivan normaalisti. Minun oli vaikea katsella kun kaikki tuntui niin nopealta, ohimenevät autot ja ihmiset vilisivät silmissä.

Meillä oli kotona koira, minulle rakas seropi Riku. Riku oli reilua kuukautta  aikaisemmin, silloin kun olin kuolemaisillani sairaalassa, karannut. Karkumatka päättyi auton alle ja eikä Riku siitä selvinnyt. Auton ajaja oli kertonut myöhemmin, että koira aivan kuin syöksyi suoraan kohti autoa eikä hän ehtinyt jarruttaa saati pysäyttää. Minulle kerrottiin vasta viikkoja myöhemmin  että Riku on kuollut ja olin itkenut sitä jo sairaalassa. Kun sitten talutettuna ja autettuna pääsin kotini eteiseen, itkin sitä kun rakas koirani ei ollutkaan ovella hyppimässä ja iloisena minua vastaanottamassa. Itkin myös sitä, että olin kotona, en ollut luullut enää sinne pääseväni. Tuon koiran kuolemaa olen joutunut itkemään koko elämäni aina uudestaan ja uudestaan ja monta vuotta noiden tapahtumen jälkeen luulin näkeväni sen  milloin missäkin.

Äitini kertoi tänään, että tuon viikonlopun ajan olin hyvin väsynyt ja koko ajan minua oli autettava. En päässyt itse ylös sängystä enkä mistään muualtakaan, en päässyt yksin menemään edes eteisestä huoneeseeni. Minusta oma sänkyni tuntui oudolta koska olin tottunut sairaalasänkyyn. Viikonlopun aikana pääsin ensimmäistä kertaa ylös veskistä niin ettei minun tarvinnut pyytää apua. Opin työntämään itseni käsillä ylös ja seinistä ja huonekaluista kiinni pitämällä pääsin eteenpäin.

Sunnuntaina muutama ystäväni tuli käymään ja he veivät minut myös takaisin sairaalaan. Oli ihana käydä kotona, hauska nähdä perhettä ja ystäviä vaikka minua hävettikin se miltä näytin. Hiukseni olivat poissa takaa ja päälaelta ja näytin suunnilleen keskitysleirivangilta liian suurissa vaatteissa.

1308435.jpg

Kuva on otettu kotiin tullessa kun minut nostettiin ulos autosta ja katselen muutamaa porrasta mitkä  on noustava ylös ennen ulko-ovea.

jatkuu...