En ollut pettynyt kun munuaissiirrosta tuli väärä hälytys, harmitti vaan kun jouduin "turhaan" dialysoimaan ylimääräisesti enkä voinut jäädä ystävän luokse. Samalla sanoin itseni irti siirtolistoilta. On olemassa kansainvälinen lista missä on kaikkien potilaiden tiedot jotka odottavat uutta, siirrettävää elintä. Kun jossakin päin Skandinaviassa tapahtuu joku suuri onnettomuus, dialyysipotilaiden hirtehishuumorilla joku toteaa että olkaas valmiina, nyt tulee munuaisia.

 Kun jouduin uudestaan dialyysiin myös nuorempi veljeni tutkittiin toisen munuaisen luovuttamista varten mutta hänen kudostyyppinsä oli niin erilainen ettei hänestä ollut minulle luovuttajaksi. Jo silloin mietin, etten oikeasti haluaisikaan olla ikuisessa kiitollisuudenvelassa jollekin läheiselle elämästäni. Ihan hyvä kun kenenkään perheenjäsenen munuainen ei käynyt, myös tätini olisi ollut halukas luovuttamaan toisen munuaisensa mutta sekään ei ollut mahdollista. Myös muutama ystävä olisi ollut valmis luovuttajiksi mutta sellaisia siirtoja ei Suomessa tehdä ollenkaan. Luovuttajan täytyy olla lähisukulainen.  

Minulle, aamu-uniselle oli hyvin vaikeaa lähteä dialyysiin aina aikaisin aamulla. Dialyysipaikkani oli niin lähellä kotia että yleensä kävelin sinne. Hauskutin ystäviäni kertoessani, että kun lähden aamulla kävelemään puoliunessa kohdi dialyysiä, lauleskelen itsekseni bassoäänellä irvistäen Jaakko Löytyn laulua "tämä pieni ihminen kiittää, uuteen aamuun kun nousta saa".  Yleensä dialyysin ajan luin ja välillä torkuin, viimeisen, kitutunnin aikana ennen kuin päätin hoidon oli jo huono olo kun verenpaineet laskivat. Olin dialyysissä kolmena päivänän viikossa ja noin 3,5-4 tuntia kerrallaan.  Aikaa meni myös koneen kokeamiseen ja taas lopetettua sen purkamiseen ja laitoin koneen joka kerta streiloitumaan lähtiessäni. Nykyisin dialyysiajat on pidempiä, keskimäärin siellä ollaan viisi tuntia kerrallaan. Minulle riitti tuo aika koska pidin rajoitukset aika hyvin enkä ollut silloinkaan iso ja lihaksikas.

Kesällä olin mökillä pitkiäkin aikoja ja kävin silloin dialyysissä läheisessä keskussairaalassa. Mökillä dialyysimatkani piteni, se oli melkein 60km yhteen suuntaan mutta samalla kävin suorittamassa kauppaostokset ja usein kävin myös paikkakunnan torilla. Mökkipaikkakunnalla olin usein iltavuorossa joka tarkoitti sitä että pystyin saunomaan aamupäivisin ja olin pirteämpi kuin jos olisin joutunut aikaisin aamulla lähtemään liikkeelle. Innostuin myös kovasti uimisesta ja pystyin uimaan muuten joka päivä paitsi juuri silloin kun tulin dialyysistä, olin silloin liian väsynyt tekemään yhtään mitään eikä pistospaikkojakaan ollut hyvä heti kastella. Noihin aikoihin en edes ajatellut opiskeluja, olin liian huonossa kunnossa. Harrastin lukemista ja maalasin ja piirsin paljon kortteja ja tein kynttilöitä. Tapasin ystäviäni ja he olivat paljon meillä. Joskus kävin viikonloppumatkalla jossakin mutta nekin matkat piti ajoittaa niin, että olin juuri tiputtanut punasoluja niin jaksoin vähän paremmin. Yhtenä kesänä tein ikimuistoisen viikonloppumatkan  ystävien saareen, Kotkan edustalle.

Kävin noin kerran kuussa yhden dialyysin Avolla missä otettiin isommat näytteet ja tapasin lääkärin sekä  tuttuja. Monet, monet dialyysipotilaat tulivat noina vuosina tuttaviksi ja jotkut jopa ystäviksi. Tuon aikaisista potilaista on suurin osa jo kuollut. Yhteen aikaan minusta tuntui, että joka kerta kun kävin Avolla, sieltä oli kuollut joku nuori, tuttu ihminen.  Kerran lääkärini tuli käymään dialyysipaikassani ja ihmetteli kovasti huoneen tunkkaista ilmaa. Hän nousi tuolille seisomaan ja löysi tuuletuskanavasta ison kasan kroonikonvaippoja. Kävi ilmi, että viereisen vanhustenosaston yököt lepäsivät öisin minun TV-tuolia muistuttavassa dialyysituolissani ja olivat tukkineet ilmanvaihdon ettei heitä palele. Sen jälkeen alkoi kyllä ilmakin kiertämään.

Kerran Munuaisliiton (Nykyään Munuais- ja Maksaliitto) toiminnanjohtaja soitti eräänä huhtikuun päivänä vuonna 1980 ja kysyi, lähdenkö parin viikon päästä edustamaan dialyysipotilaita Englantiin. Tottakai olin lähdössä mukaan ja tulikin kiire, koska passini oli mennyt vanhaksi. Onneksi sain kovasti selitettyäni uuden passin nopeasti ja pääsin matkalle. Menimme englantilaisen munuaisliittoa vastaavan klubin vieraiksi. Olimme ensin viikonlopun Lontoossa  kierrellen kaupunkia nähtävyyksiä katsellen. Seuraavaksi meidät vietiin Isle of Wightin ihaniin maisemiin viikoksi. Siellä asuimme eräässä hostellissa jota piti perhe jonka isä oli ollut dialyysissä ja kuollut vuosia aikaisemmin. Heillä oli pihassaan pari parakkia missä oli dialyysikoneet ja pystyimme dialysoimaan niissä. Matkalla oli lisäkseni kaksi miestä jotka molemmat kävivät dialyysissä sekä yksi nainen, munuaissiirtopotilas sekä tuttu lääkäri ja hoitaja. Wightin-saarella kiersimme katselemassa nähtävyyksiä ja tietenkin tutustuimme isoihin englantilaisiin linnoihin joita tuntui olevan vähän joka puolella.  Hoidin itseni kotona englantilaisella koneella ja minulla ei ollut mitään ongelmia käyttää paikalla ollutta samanlaista dialyysikonetta. Muille kone oli tuntemattomampi ja olin alussa avustamassa muidenkin dialyysien aikana. Kun nousimme Seutulassa koneeseen satoi räntää mutta määränpäässä oli ihana kevät. Matka oli piristävä ja siitä minulle jäi kipinä, pystyn matkustamaan dialyysipotilaanakin, ihanaa.

Seuraavana kesänä pääsin Munuaisliiton kesäkurssille Ouluun. Viikon kurssilla tutustuin muihin munuaispotilaisiin ja kuntokin nousi kun uimme ja jumppasimme päivittäin. Olin lapsena pelannut paljon koronaa, isä oli tehnyt meille pelin. Oulussa innostuin taas pelaamaan ja kokeilen vähän pingistäkin, lapsuuden toista peliä.

Elämä alkoi tuntua elämältä kolme kertaa viikossa toistuvasta dialyysistä huolimatta.

1335707.jpg

Siirryin 1979 marraskuussa kotidialyysiin. Kuva on otettu Espoossa pienen kummitytön luona käydessa 1980 kevättalvella. Silmälasit ne vaan isonee. :o)

jatkuu...