Seuraava vuosi, 1996, alkoi opiskeluilla ja dialyysit jatkuivat normaalisti. Ehdin lukea paljon jo dialyysien aikana ja olin kirjastojen suurkuluttaja.
 Kiersin pääkaupunkiseudun kirjastoja ja hain kiinnostavaa lukemista. Olin erään ystävän esimerkkiä noudattaen  pitänyt lukemistani kirjoista pientä päiväkirjaa jo vuodesta 1978 mihin merkitsin kirjan nimen ja mitä siitä tykkäsin.  Tuona vuonna luin mm Fatima Fernissin Unelma vapaudesta, lapsuuteni haaremissa, Heini Sarasteen Huoneekseni tuli maailma - Kalle Könkkölästä kertovan kirjan sekä Ann-Christine Marttisen kirjan Lasku joka kertoo pakolaisnuorten elämästä Suomessa. Kaikki edellämainitut olen merkinnyt erittäin mielenkiintoisiksi kirjoiksi.

Helmikuussa oikea käteni kipeytyi läheltä olkapäätä niin, etten pystynyt liikuttamaan kättä ilman toisen käden apua. Kun olin dialyysissä, halusin tehdä hoitoni itse ja koska en pystynyt esim nostamaan kättäni painaakseni suonet kiinni kun neulat otettiin pois, piti jonkun hoitajista olla paikalla siirtämässä käteni oikeaan paikkaan. Kipu oli niin kova, että kyyneleet vuosi silmistä ja hikikarpalot otsalla mutta koskaan ei selvinnyt mikä tuon kivun aiheutti. Sain reseptin vahvoja särkylääkkeitä (Abalgin) ja kun otin niitä, ihan ohjeen mukaan, voin pahoin. Vähitellen, noin viikon päästä kipu onneksi alkoi hellittää. Nyt jälkeenpäin mietin, että sain noihin aikoihin ekan tietokoneeni ja innostuin pelaamisesta niin, että aikaa meni toinenkin tunti hiiren käytön opiskeluissa. Mahtaako tuolla olla jotain tekemistä käden kipeytymisen kanssa!

Maaliskuussa tilasin dialyysit Turkista, Alanyasta ja varasin matkat sinne. Matkaa olimme ystävän kanssa suunnitelleet jo pitkään ja Turkki kiinnosti molempia. Kun sain tietää siellä olevasta dialyysipaikasta niin sen mukaan valitsimme paikan mihin menemme.  Talven tein opiskelujen lisäksi töitä kuten aikaisempinakin vuosina terveydenhoito-oppilaitoksissa ja vanhassa tutussa firmassa missä olin ennenkin ollut auttamassa.

Suunnittelin kesäksi matkaa ystävän luokse Iisalmeen ja soittelin dialyysipaikkaa Kuopiosta mutta siellä oli niin täyttä ettei luvattu lomalaiselle dialyysiä ollenkaan. Kesäkuun alkupuolella kävin ystäväni ja hänen lastensa kanssa risteilyllä ja olimme päivän Tukholmassa. Kummipojan kanssa tein jokavuotisen retken Linnanmäelle ja nautittiin kaikista pyörivistä ja lujaa menevistä härveleistä. Loppujen lopuksi sain viestin, että saankin hoidot  ja olin kesäkuussa ystävän luona Iisalmessa käymässä ja kävin pari kertaa myös dialyysissä Kuopiossa. Käväistiin myös Runnin kylpylässä uimassa ja saunomassa ja kierreltiin ja  katseltiin minulle uusia maisemia ja paikkoja. Kun tulin matkalta kotiin, oli ovessa iso paketti ruusuja odottamassa. Niitä oli siinä yhtä paljon kun minulla oli vuosia, ihanaa, ystävä oli muistanut.

Tuona kesänä innostuin eka kertaa kirppareista. Myin vaatteitani ja tavaroitani, usein olin siellä yhden ystävän kanssa myymässä. Melkein aina siinä kävi niin, että myin vähän ja kierrellessä näin niin kivoja vaatteita että piti ostaa ne taas ja siitähän se kierre lähti. Taas myin ja ostin, yleensä kaikki se mitä kirpparilla tienasin, meni samantien niihin löytöihin. Hauskaa kesäpuuhaa se silti oli.

Heinäkuussa pääsin  japanilaissuomalaisen ystäväpariskunnan mukana Japanin kulttuurin iltapäivään. Söimme hyvää ruokaa, kyllä, raaka kala on maistuvaa kun se on hyvin maustettu, ja kuuntelimme musiikkia ja näimme taidetta ja tanssia. Muutama vuosi tämän jälkeen tuon  ystäväperheen suomalainen äiti kuoli dialyysipotilaana. Samana päivänä Heli Rantanen heitti Suomelle keihäskultaa Atlantassa, tämä on isolla merkitty kalenteriin. :o)

11. elokuuta olen kirjoittanut kalenteriin ensimmäisen merkinnän siitä, että lonkat on  tosi kipeät. Silloin oli ihana, lämmin hellepäivä ja olin päivän Seurasaaressa ja kävin monta kertaa uimassa, veden lämpötila oli ollut 23 astetta. Kävelin myös paljon, tapasin ystäviä joiden kanssa käveltiin kahvilaan muutaman kilometrin päähän ja siitä vielä ratikalle. Elokuun 21. päivä olin pyynnöstäni lonkkaröntgenissä kipujen takia mutta eihän sieltä mitään vikaa löydetty.

Olin käynyt ystävääni, munuaissiirron saanutta miestä katsomassa sairaalassa. Hän oli saanut munuaisen jo vuosia aikaisemmin ja oli nyt sairastunut haimasyöpään. Viimeisen kerran kun kävin häntä katsomassa, hän ei enää halunnut ottaa vieraita vastaan, se oli elokuun 28. päivä. Kun edellisen kerran kävin hänen luonaan,  teki mieli sanoa lähtiessä, että "taivaassa tavataan". En saanut kuitenkaan sitä sanottua, kerroin vaan, että tulen matkan jälkeen taas käymään. Kun tulin matkalta, hän oli jo kuollut.

Elokuun viimeinen päivä lensimme Turkkiin, Antalyaan ja sieltä jatkettiin bussilla Alanyaan. Perillä olimme aamulla 06.20 ja aamupäivä meni melkein nukkuessa. Hotelli oli aika ränsistynyt mutta eihän me tultu sinne oleilemaan vaan liikkumaan ympäri.  Parin päivän päästä olin eka kertaa dialyysissä ja sairaala osottautui erittäin hienoksi yksityisklinikaksi aika lähellä hotelliamme. Syyskuun alussa Alanyassa oli tosi kuuma, siis jopa minullekin alkoi olla jo liian kuuma kun mittari näytti yhtenään 36-40 lämpöastetta. Dialyysissä taas ilmastointi oli niin tehokas että siellä palelin. Viihdyimme alusta saakka hyvin. Melkein ensimmäisinä päivinä tapasimme rannalla joitakin poikia ja juttelimme heidän kanssaan. Tutustuimme myös muuhun perheeseen ja kävimme heidän kotonaankin. Liikuimme katselemassa paikkoja ja tutustumassa vuoristossa pikkukyliin ja kuulimme myös kurdien elämästä Turkissa. Jotkut sanoivat, että kurdeilla ei ole täällä mitään ongelmaa ja toiset taas kertoivat jatkuvista vaikeuksista. Voi hyvin arvata kummaltako puolelta kertoja oli noissa  tapauksissa. Tutustuimme markkinoihin missä oli myytävänä lähes kaikkea värjätyistä kananpojista vuohiin, mausteita, vaatteita, huonekaluja, keittiötavaroita ja elektroniikkaa. Dialyysit Can Hastanesi-sairaalassa menivät hyvin mutta loman loppua kohti aloin kärsiä enemmän ja enemmän lonkkakivuista. Yritin kylmähoitoa seisomalla tunteja meressä, yritin maata lämpimässä aurinkokylvyssä ja söin sikäläisen lääkärin määräämiä vahvoja särkylääkkeitä mutta kipu vain paheni. Loman viimeisenä päivänä pakotin itseni liikkeelle markkinoille, pitihän sieltä ostaa vielä nahkatakki ja "Lewikset" sekä ihanaa omenateetä mitä jokaisessa kaupassa oli meille tarjottu  pienistä kupeista. Omenateetä tuli Suomeen mukanani 2,5 kiloa muiden tuliaisten lisäksi. Loman loppuaikoina olin niin kipeä että tuskin pystyin kävelemään. 13.syyskuuta, Alanyan viimeisen dialyysipäivän kohdalla lukee: "jalat tosi kipeät, taksilla markkinoilla, en pysty kävelemään, lääkäri tutkimassa jalkakivun syytä, en jaksa enää."

Kotona otettiin dialyysissä näytteet ja senkkani oli 105, jotain oli siis pielessä. Kävin illalla ruotsin tunneilla ja menin seuraavana aamuna sairaalaan. Otettiin verinäytteitä ja monenlaista röntgenkuvaa mutta eipä mitään syytä kipuihin tai senkan kohoamiseen löytynyt. Siihen olin kyllä vuosien mittaan tottunut, usein oli jotain vikana mutta syy kipuihin, kuumeiluihin tai arvojen huononemiseen pysyi piilossa. Jalkakipu jatkui mutta siedettävänä, Suomessa en myöskään liikkunut jalkaisin niin paljon kuin matkalla olin liikkunut.

Lokakuun puolivälissä lääkärit heräsivät tutkimaan mikä ihme pitää senkkani ylhällä. Sain antibioottikuurin kun epäiltiin, että vastassani on joku tulehdus. Monta lääkäriä tuli minua katsomaan dialyysiin ja puhuivat "vakavasti" siitä, että nyt pitäisi alkaa ajattelemaan tulevaisuutta. Heidän mielestään minun pitäisi mennä siirtolistoille ja mennä siirtoon jos sopiva munuainen löytyy. Lupasin harkita asiaa. Eräs lääkäri sanoi vielä, että lonkissani on nyt alkanut jotain tapahtumaan koska ne olivat niin kipeät. Hänen mielestään tuho voisi pysähtyä siihen kun saan siirrännäisen eikä tarvitse käydä enää dialyysissä. Koska olin jo vuosikymmeniä ollut dialyysissä ja nähnyt yhtä ja toista,ollut  parissa siirrossakin,  vastasin siihen, että toinen vaihtoehto on se, että jos menen siirtoon ja joudun syömään isot annokset kortisonia, tuho vaan pahenee lonkissani ja en enää edes kävele. Lääkäri väitti minun olevan negatiivinen, mielestäni olin vain realistinen. Onneksi lonkkakivut olivat vähän hellittäneet, en ollut enää niin kipeä kuin Turkista palattuani vaan pystyin elämään sen kivun kanssa.

Jatkoin opiskeluja mutta otin vähemmän kursseja. Syksyn aikana kuoli monta dialyysissä samaan aikaan istunutta potilastoveria ja ystävää viereltä. Aina kun puhelin soi, pelkäsin että joko taas on joku lähtenyt tai kun menin dialyysiin, katselin kauhulla tyhjiä pakkoja että kuka nyt taas.  Löysin läheltä kotiani Alanya-nimisen pizzerian ja minusta tuli sen kanta-asiakas. Hain sieltä usein syömistä ja kävimme siellä myös ystävien ja kummilasten kanssa syömässä tai hakemassa ruokaa kotiin. Matkan muistelu ja kuvien katselu piti Alanyan auringon sydämessä.

29. marraskuuta juttelin tutun nefrologin, luottolääkärini kanssa mahdollisesta siirtolistoille menosta. Samana päivänä olin elinsiirtoja tekevän kirurgin vastaanotolla juttelemassa asiasta. Halusin tietää uusista hyljinnänestolääkkeistä ja mitä on odotettavissa jos kolmannen kerran yritän. Kuulin, että joudun joka tapauksessa syömään kortisonia mutta oli myös uusia lääkkeitä mitä saisin ilman muuta konkarina käyttööni. Ilmoitin meneväni siirtolistoille ja samalla ajattelin, että onneksi sitä pitää vuosia odotella ja saan vielä elää normaalia elämääni.

Joulukuussa juhlimme äitini 70-vuotispäivää Haikon kartanossa. Olimme vuokranneet sieltä kirjaston käyttöömme ja kävimme syömässä ja nautimme hienosta kartanotunnelmasta. Ostin ihanan, kauniin ja kalliin puvun noita juhlia varten - jota pidin silloin toisen ja viimeisen kerran. Kerron myöhemmin miksi puku jäi käyttämättä.



Kuvakollaasi matkalta. Näkymää markkinoilta, värjättyjä, eläviä kanapoikia, kaupunkikinäkymää vuorelta, parvekkeelta avautuva näkymä kun naapurit joivat aamuteetä, täti uunin luona valmiina tarjoamaan omenateetä jne. Tuonne voisin lähteä vaikka heti uudestaan.



Mitä kauemmin kanssasi kuljen
sitä paremmin huomaan sen,
se mitä eilen vuoreksi luulin
olikin vain armon murunen.

              Jari Kekäle

jatkuu...