Vaikka en ole kirjoittanut tänne melkein vuoteen on silti ilo nähdä että blogissa käy ihmisiä lukemassa vanhoja kirjoituksia. Kiitos ja kiva kun vierailette ja luette! :)

Sen ajan jälkeen mistä viimeksi kirjoitin on tapahtunut paljonkin ja olen mennyt niin ylä- kuin alamäkeä, suurimmaksi osaksi ehkä kuitenkin elämä on mennyt ihan hyvin. Osa asioista on vielä niin käsittelyn alla etten halua niistä toistaiseksi julkisesti kirjoittaa mutta jossakin vaiheessa jatkan tekstin tuottamista tännekin.

Olisi hauskaa jos jätät täällä käydessäsi viestin käynnistäsi. Huomaan kyllä niin kävijät kuin viestitkin ja vastailen mielelläni  jos on kysymyksiä.

Vanha pohjani näkyi jo pitkään huonosti ja sain vihdoin vaihdettua tänne jotain uutta. Tämä on Tuunarin sivupohjista, Kiitos Jantta!

Kalenterien etsintä jatkuu. Päivittelen taas kunhan muistan mitä kaikkea seuraavana vuonna tapahtui tai löydän sen vuoden kalenterin.

Yhden tykätyimmän joululaulun tunnelmin toivotan jokaiselle oikein rauhallista joulua! Palaan taas tännekin kun löydän kalenterit mitkä on hienosti piilossa vielä jossakin varastossa.

Biisi omistettu yhdelle rakkaalle blogiystävälle! Toki muutkin voitte tätä mielellään kuunnella! :o) Sanat Anna-Mari Kaskisen, säveltäjästä en tällä hetkellä ole varma mutta otan siitä vielä selvää.

Edit: 28.8  Sain tietää melko varmalta taholta, että tämä kappale on kuitenkin Puhakan Ilkan käsialaa, ilmeisti kokonaan. Hieno biisi jokatapauksessa!

Jos et vielä ole nähnyt maanantaina illalla tullutta Ulkolinja-ohjelmaa, kannattaa käydä katsomassa se vaikka Ylen Arkistossa. Tosi paljon tuttua vaikka en ihan kaikkea allekirjoitakaan mitä ohjelmassa kuulin. Koskettava ohjelma!

http://areena.yle.fi/video/355793

Kun olin saanut kolmannen munuaissiirron ja kaikki meni elämässä pieleen, olin allapäin ja sairas. Kuulin seuraavana syksynä radiosta tämän kappaleen ja soitin heti toimittajalle ja kysyin mikä levy on kyseessä. Myöhemmin sain levyn itselleni ja tätä laulua kuuntelin silloin melkein kyllästymiseen saakka.

Oli monia vuosia etten muistanut koko kappaletta mutta nyt biisi on taas soinut. Lohdullisia säveliä tässä sinullekin jolla nyt on elämässä vaikeaa. Laulajina Petri Laaksonen ja Hanna Ekola. Kuuntele sanoja, ne on ystäväni Anna-Mari Kaskisen käsialaa. Anna-Mari kertoi, että runo oli syntynyt kun joku mies oli kysynyt häneltä että voisitko tehdä laulun itkemättömistä itkuista.  Laaksosen Petri on tämän säveltänyt.

Lohdullista kuunteluhetkeä!

Vuoden 2oo3 keväällä jatkoin samoja kursseja kuin edellisenä syksynäkin. Kävimme piirustus- ja akvarellikurssin kanssa myös piirtämässä elävää mallia Taidehallissa kerran kuussa. Tammikuussa kävin yhden pastellimaalauksen intensiivikurssin. Jatkoin maalaamista luonnollisesti kotonakin. Lapset jatkoivat meillä oloaan noin kerran kuussa viikonloppuisin.Maaliskuussa kävin taideseuran monotypiakurssin yhtenä viikonloppuna ja innostuin tietysti siitäkin.

Miehen kanssa riitelimme, sovimme ja taas riitelimme. Kaksi taiteentekijää ei millään ollut mahtua saman katon alle ja jossakin vaiheessa etsin jo asuntoa sillä ajatuksella, että muutan muualle. Välillä meni hyvin, välillä paremmin ja sitten taas huonosti. Helmikuussa sovimme alustavasti, että ehkä meidän kuitenkin pitäisi asua erillämme. Jatkoin asunnon etsimistä. Vaikka puhuimme erosta, olimme silti ystäviä eikä kumpikaan meistä ajatellut, että eroaisimme niin, ettemme enää pitäisi yhteyttä. Mitään kolmatta pyörää ei ollut kummallakaan kuvioissa, halusimme vaan hiukan tilaa, molemmat. Jätimme asian avoimeksi ja jatkoimme elämää.

Jalkani olivat niin kipeät helmikuussa, etten päässyt jossakin vaiheessa kunnolla kävelemään. Kun liikuin Been kanssa ulkona, huomasin myös uuden ongelman. Ylämäkeä noustessa hengästymisen lisäksi tunsin kipua rinnassa joka sitten kyllä loppui kun hiljensin vauhtia tai pysähdyin hetkeksi. Kerroin kivusta lääkärille ja hän kuunteli ja sanoi, että tuskin se on vaarallista. Helmikuun 24. päivän kohdalla kalenterissa lukee vaan: 'Jalat kipeät, en jaksa mitään, voimat on loppu.'

Toukokuun alkupuolella laitoimme yhdessä eron vireille ja alkoi harkinta-aikamme, ollakko vai eikö olla. Toukokuun puolivälissä varasin kirpparipaikan viikoksi ja myin siellä ylimääräisiä tavaroita ja vaatteita, aika hyvin menivät kaupaksikin. Toukokuun 27. päivä olimme öljyvärikurssilaisten kanssa kevätretkellä Tallinnassa ja kiersimme siellä monia näyttelyitä, kävimme syömässä ja monet myös taidetarvikeostoksillakin. Oli hauska päivä! Samana päivänä illalla yksi ystäväni kertoi, että hänellä on tyhjänä rivitalokaksio minkä voisi vuokrata minulle. Parin päivän päästä kävimme katsomassa kaksiota ja ihastuin sen pihaan ja koko asuntoon.

Toukokuun alussa kävin yhden viikonloppukurssin missä maalattiin ulkona öljyväreillä meren rannalla. Kurssi oli tosi hyvä ja opin siellä paljon uutta. Kotona aloin pakkaamaan tavaroita. Mies löysi myös pienemmän asunnon ja kävimme yhdessä sitä katsomassa, hän alkoi myös pakata. Kesäkuun 14. päivä kävimme miehen kanssa yhdessä Tallinnassa taidetarvikeostoksilla ja muutenkin kaupunkia kiertämässä. Muutin omaan asuntooni kesäkuun 20. päivä ja mies muutti omaansa heinäkuun lopussa.

Istuin kesällä pihalla ja nautin suunnattomasti siitä, että sain oman kodin ja ikioman pihan. Laitoimme niin miehen kuin ystävienkin kanssa pihaa ja nautin kesästä ja sen kauneudesta. Erosta huolimatta näimme miehen kanssa melkein päivittäin ja meillä meni heti paremmin kun emme asuneet yhdessä.

Heinäkuun 6. päivä olimme kummipoikani häissä länsi-Suomessa. Eikä juhlat siihen loppuneet,  elokuun lopussa oli kummityttöni häät ja olimme myös siellä. Pidin puheen kummitytölle ja valitulleen. 

Olin huomannut rinnassani kummallisen kuivan, kutiavan läikän ihollani  ja heinäkuun lopussa kävin näyttämässä sitä lääkärille. Arvelin jo itse, että se saattaa olla basalioomaa, tyvisolusyöpää ja sitähän se olikin. Syömäni hyljinnänestolääkkeet saattavat altistaa ihosyövälle ja nyt sain kokea senkin. Elokuun 13. päivä basaliooma leikattiin ja samalla matkalla kävin katsomassa ystääni sairaalassa ihotaudeilla. Kävimme leikkauksen, mikä tehtiin paikallispuudutuksella, jälkeen vielä kahvilla sairaalan kahviossa. Minusta leikkaus tuntui pikkujutulta vaikka monet muut luulivat sitä isommaksikin asiaksi kun kyseessä oli kuitenkin syöpä.  Leikkaus oli kuitenkin pieni ja olin ollut paljon suuremmissakin operaatioissa niin minusta se oli aika vähäpätöinen juttu. Onneksi siitä ei tullut mitään jälkiseurauksia ainakaan silloin.

Lapset olivat meillä kuten ennenkin. Elokuun lopussa kävimme yhtenä lauantaina heidän kanssaan päivän matkalla Särkänniemessä.  Syyskuussa aloittelin taas taideopintoja, tällä kertaa keramiikkaa ja öljyvärimaalausta viikottain. Kotona innostuin tauon jälkeen maalaamaan kortteja ja joitakin taulujakin.

Lokakuussa sain ystäväni perheineen vieraaksi muutamaksi päiväksi. Kiertelimme kaupungilla ja kirppareilla, kävimme miehen kotona ja hän oli myös meillä ystävän perhettä moikkaamassa. Ystävät menivät risteilylle ja sieltä suoraan kotiin. Lokakuussa olin yhden viikonlopun Eija Isojärven  paperintekokurssilla. Innostuin siitä niin, että seuraavat viikot saunan lauteet olivatkin paperinkuivaustelineitä. Tein monta viikkoa paperia myös kotona. Hauskaa hommaa! Lokakuun toiseksi  viimeinen päivä kaaduin alamäessä Been kanssa lenkkeillessä ja mursin kylkiluuni. Soitin miehen minua hakemaan ja yön yli yritin nukkua vaikka kipu oli tosi paha ja oli vaikea hengittää. Seuraavana aamuna menin lääkärille ja kuvista todettiin kylkiluun murtuma. Lepäilin muutaman päivän ja söin vahvoja särkylääkkeitä ja niiden vaikutuksesta taas oksensin. Yritin pärjätä sen jälkeen ilman lääkkeitä mutta pari viikkoa olin aika kipeä.

Marraskuun alussa vein muutaman tauluni yhteisnäyttelyyn yhteen galleriaan ja jouduin sinne myös hommiin. En pystynyt ripustamaan kun en saanut murtumapuolelta nostettua edes kättä ylös. Kirjoittelin sitten listaa töistä ja tein mitä pystyin. Tuona syksynä lainatyttö sai käydä meillä ollessaan ratsastamassa läheisillä talleilla ja hän nautti siitä kovasti. Ottopojan ja Been kanssa olimme usein katsomassa ja kannustamassa. 

Marraskuussa hain opiskelemaan seuraavan vuoden alussa alkavaan taidekoulutukseen ja kävin siitä kertovassa infotilaisuudessa.  Joulukuun alussa  olin haastattelussa ja pyrkimässä kouluun sekä vein töitäni raadille näytille. Ennen joulua sain tietää päässeeni opiskelemaan, kivaa! Joulukuuun alkupuolella kävin myös sydänperfuusio-tutkimuksessa. Sain tulokset eikä mitään vikaa löytynyt. Lääkärini oli sitä mieltä, ettei minun ikäiselläni naisella voisi olla mitään sydänongelmia ja kehitti kipuihin vaikka minkälaisia muita sairauksia. Lääkäri painoi kovaa rintalastaani kädellään ja kysyi sattuuko. Tottakai se sattui kun mies kovaa painoi ja siitä hän sai syyn uskotella (itselleen), että minulla on joku sairaus rintalastassa mikä aiheuttaa kipua.  Silti minulla oli tuntemuksia aina kun rasitin itseäni, kävelin ylämäkeä tai kävelin liian kovaa  ja kun kannoin jotain painavaa. Kävin myös fysiatrilla jalkakipujeni takia. Hänen reseptinsä oli: 'osta kunnolliset(ja kalliit) kengät!'. Ärsytti koko homma. Ostin kyllä ne kalliit ja kunnolliset kengät.

Been isän perhe kävi meillä syksyllä ja trimmasivat vähän Been turkkia. Rastat olivat alkaneet kasvaa ja olivat aika paljon takussa, neuvoivat miten niitä on paras aukoa ja laittaa. Bee alkoi näyttää nuorelta pulilta eikä enää vauvalta.

Joulun vietimme osittain suvun kanssa yhdessä, osittain miehen kanssa meillä.

jatkuu...

Vuoden 2002 talvella kävin kolmea taidekurssia ja maalasin innokkaasti kotona. Miehen kanssa teimme samaa hommaa molemmat eli hänkin maalasi mutta vähän suurempia töitä kuin minä.

Helmikuun viimeinen päivä syntyi meidän tuleva perheenlisäyksemme mutta emme silloin vielä tienneet koko karvaisesta kaverista mitään. Olin puhunut jo pitkään koiran hankkimisesta mikä oli minun iso unelmani ollut jo vuosia. Mieskin oli vähitellen alkanut innostua asiasta vaikka ei ollutkaan aivan yhtä lämpimästi asiaa kannattamassa kuin allekirjoittanut. Saimme monin mutkien kautta meille pienen ja suloisen karvaisen olion keväällä, toukokuun 9. pv, Helatorstaina. Pidemmän jutun Been meille tulosta olen kirjoittanut täällä.

Helmikuun alussa kävin ortopedillä ja todettiin kuvista, että vasemmassa polvessa on alkanut sama tuho mikä vei muutamaa vuotta aikaisemmin lonkat, eli osteonekroosi etenee. Senhän jo tiesinkin, hyvä että oli nyt mustaa valkoisella asiasta. Jalkani olivat välillä niin kipeät, että liikkuminen oli vaikeaa, välillä oli taas helpompiakin päiviä. Aloin tottua kipuun, vaikka joka askeleella särki liikuin silti koska en halunnut jäädä paikalleni. Vasemman polven lisäksi oikea nilkka alkoi kipeytyä. Jossakin vaiheessa kevättalvella kokeiltiin kortisonipiikkiä kipeään polveen mutta ei siitä paljon hyötyä ollut, jäikin kokeiluksi.

Huhtikuussa olimme sekä mies että minä töillämme mukana yhdessä näyttelyssä ja olin siellä päivisin myymässä tuotteitamme, tuossa vaiheessa lähinnä kortteja ja  muutama taulukin oli mukana. Kortit menivät hyvin kaupaksi ja pari tauluakin myin. Oli hauskaa tavata muita taiteentekijöitä ja nähdä millaisia töitä ihmiset halusivat ostaa. Tekemisen into kaksinkertaistui ja jatkoin maalaamista kotona nyt vielä innokkaammin kuin ennen.

Lapset kävivät meillä viikonloppuisin ainakin kerran kuussa kuten ennenkin ja kun Bee oli tullut kotiin, oli hauska katsoa miten sekä lapset että koira rakastuivat toisiinsa heti kättelyssä. Alusta saakka piti laittaa vuorot siitä kumpi saa ensin taluttaa koiraa ja lenkkeilymme olivat oikein tapahtuma kun lapset olivat pennusta niin innoissaan. Alussa kun Bee tuli meille, otin kaikki ulkoilutukset ja muut niin tosissani että jo viikon päästä olin aivan poikki. Sen jälkeen meillä ei enää eletty koirakirjojen ohjeiden mukaan vaan koiran ja minun rytmin mukaan. Eli en lähtenyt puoliunessa sen kanssa aikaisin aamulla ensimmäiselle lenkille vaan join rauhassa kahvit ja mentiin vasta sitten, mitä väliä jos vähän meni pissaa lattialle, kyllä hauva vähitellen oppi mitä saa tehdä ja mitä ei. Tosin sanomalehtivaihe kesti vähän pidempään mutta minähän siellä siivosin eikä se tahtia haitannut.

Liikuimme alusta saakka koiranpennun kanssa yleisissä kulkuneuvoissa ja kävimme näyttämässä hauvavauvaa suvulle ja kavereille. Beestä kasvoi hyvin sosiaalinen koira joka tajusi olevansa keskipiste. Sitä se on vieläkin, luulee usein olevansa maailman napa. Ihan hauskaahan se on kun on niin seurallinen koira. Yksi ystävämme halusi tulla Been kummitädiksi ja kävi hoitamassa ja ulkoiluttamassa sitä useita kertoja viikossa. Naapurien pikkutytöt kävivät myös viemässä haukkua lenkeille.

Heinäkuun lopussa olin muutaman päivän maalauskurssilla Harakan saarella Helsingin edustalla. Oli hauskaa maalata porukalla ulkona ja tutustuin siellä joihinkin pitkän linjan taiteentekijöihin. Opin paljon uutta.

Elokuun 11. päivä oli Espoossa Unkarin paimenkoirien näyttely ja olin luvannut viedä Beenkin sinne tapaamaan kasvattajaa ja sisaruksiaan. Oli hauska myös nähdä täysikasvuisia puleja eli vähän osviittaa siitä miltä koiramme tulee isona näyttämään. Menin tutun kyydillä Espooseen ja hän vei meidät vahingossa väärään paikkaan. Siellä oli  myös joku koirien näyttelytapahtuma mutta paikalla oli vääriä koiria eikä me oltu oikeasti sinne menossa. Kävelin sitten hellepäivänä koiran kanssa takaisin kohti isompaa tietä ja löysin vihdoin, parin kilsan päästä bussipysäkin. Jäin siihen seisomaan ja kävimme välillä lähellä olevassa rannassa missä Bee sai juoda. Hädissäni rukoilin, että lähetä nyt joku kyyti tänne millä pääsen oikeaan koiranäyttelypaikkaan. Yksi bussikin tuli ja sen pysäytin mutta kuski ei ollut ollenkaan tietoinen sellaisesta paikasta mihin olin menossa. Jossakin vaiheessa sieltä päin mihin olin menossa tuli joku auto joka hidasti kohdallani ja kävi sitten kääntymässä ja pysäytti pysäkille. Autossa oli nuori nainen joka sanoi, että hypätkää kyytiin, te olette varmaan menossa Unkarin paimenkoiranäyttelyyn. Mentiin Been kanssa autoon ja  tämä nuori nainen heitti meidät sinne minne olimme menossakin. Kun kovasti kiittelin ja olin iloinen tästä odottamattomasta enkelinkyydistä, hän vain hymyili ja sanoi arvanneensa, että me olimme kyytiä vailla. Samantien hän kääntyi ja lähti ajamaan pois. Enkeleitä on siis olemassa ja jopa autoa ajavia sellaisia! Kotiin päin pääsimme illalla naapurin kyydissä joka oli tuonut tyttönsä ystävineen katsomaan koiria. Näyttelyssä näimme kasvattajan jolta olimme Been ostaneet ja Been sisarukset ja niiden omistajat sekä muitakin saman kennelin kasvatteja ja Been isän perheen. 

Elokuun lopussa olimme  veljeni veneellä ja purjehdimme koko päivän. Laivakoira Bee pärjäsi hienosti vaikka aluksi vähän pelkäsikin veneeseen mennessä mutta minun perässäni uskalsi sitten tulla sinnekin. Oli hieno päivä ja sää suosi retkeämme.

Syksyllä aloitin taas opiskelut kolmella taidekurssilla ja maalasin kotonakin. Lasten kanssa teimme myös veistoksia kaikenlaisista massoista heidän meillä ollessaan. Kotona maalasin enimmäkseen kortteja sekä joitakin tauluja. Aloitin uutena maalaamaan sekä öljyväreillä että kuivapastelleilla. Innostuin molemmista. Silloin tällöin tein myös töitä pitkin vuotta terveydenhoito-oppilaitoksissa kuten ennenkin.

Toisinaan oli päiviä kun en saanut itseäni liikkeelle ollenkaan. Maalasin vain kotona ja mies hoiti niin koiranulkoilluttamiset kuin muutkin hommat. Silloin kun minulla oli nk huonopäiväni, jäi kurssitkin väliin vaikka yleensä olin niistä innostunut. Joskus jalat olivat niin kipeät, että vaan huusin. Seuraavana päivänä tai sen seuraavana päivänä sitten pakotin itseni liikkeelle ja kipukin melkein unohtui kun oli paljon mielenkiintoista tekemistä.

Olin jo kesällä tehnyt joulukortteja yhden firman tilauksesta ja vienyt silloin niitä sinne valittavaksi painoa varten. Jotkut ystävät olivat myös tilanneet muutamia kymmeniä kortteja ja niitä tein pitkin loppukesää ja syksyä ja syksyllä ja talvella myin paljon korttejani.

Lasten kanssa teimme ennen joulua heille ison piparkakkutalon ja kuten arvata saattaa, lapsille se oli tosi hauskaa puuhaa. Yhden iltapäivän aikana saimme piparitalon valmiiksi ja koko keittiön sotketuksi kunnolla.

Joulukuun 29. päivä menimme Been kanssa eläinlääkärille kun hauva oli yskinyt monta päivää eikä jaksanut oikein mitään. Kokeneempi koiranomistaja olisi tiennyt, että silloin oli koirayskää liikkeellä ja odotellut kun se menee ohi koska siihen ei mitään hoitoakaan ole. Me hädissmämme vietiin vauva lääkäriin ja maksettiin iso pyhätaksa vielä muun maksun lisäksi. Saimme ohjeen seurata koiran vointia ja jos yskä jatkuu ja koira lopettaa kokonaan syömisen, pitää tuoda uudelleen lääkäriin. Onneksi Bee siitä vähitellen parantui vaikka aika pitkään sairastikin.

Uudenvuodenaattona kannoimme Beetä vuorotellen sylissä ja yritimme olla kuulematta ilotulitteiden ääntä ulkoa. Bee tärisi ja pelkäsi kovaa pauketta ja valonvälähdyksiä jotka näkyivät ikkunoista vaikka niitä kuinka yritti peittää. Meidän rohkea koira pelkää tänäänkin niin ilotulitteita kuin kovaa ukkostakin. Toistaiseksi vuodenvaihteet ollaan pärjätty sängyn alla piilossa pahaa maailmaa, täytyy miettiä jotain apukeinoja sitten kun Bee tulee vielä vanhemmaksi.

Bee ihan pienenä kun vielä viihtyi sohvallakin.

jatkuu...