Vuoden 2002 talvella kävin kolmea taidekurssia ja maalasin innokkaasti kotona. Miehen kanssa teimme samaa hommaa molemmat eli hänkin maalasi mutta vähän suurempia töitä kuin minä.

Helmikuun viimeinen päivä syntyi meidän tuleva perheenlisäyksemme mutta emme silloin vielä tienneet koko karvaisesta kaverista mitään. Olin puhunut jo pitkään koiran hankkimisesta mikä oli minun iso unelmani ollut jo vuosia. Mieskin oli vähitellen alkanut innostua asiasta vaikka ei ollutkaan aivan yhtä lämpimästi asiaa kannattamassa kuin allekirjoittanut. Saimme monin mutkien kautta meille pienen ja suloisen karvaisen olion keväällä, toukokuun 9. pv, Helatorstaina. Pidemmän jutun Been meille tulosta olen kirjoittanut täällä.

Helmikuun alussa kävin ortopedillä ja todettiin kuvista, että vasemmassa polvessa on alkanut sama tuho mikä vei muutamaa vuotta aikaisemmin lonkat, eli osteonekroosi etenee. Senhän jo tiesinkin, hyvä että oli nyt mustaa valkoisella asiasta. Jalkani olivat välillä niin kipeät, että liikkuminen oli vaikeaa, välillä oli taas helpompiakin päiviä. Aloin tottua kipuun, vaikka joka askeleella särki liikuin silti koska en halunnut jäädä paikalleni. Vasemman polven lisäksi oikea nilkka alkoi kipeytyä. Jossakin vaiheessa kevättalvella kokeiltiin kortisonipiikkiä kipeään polveen mutta ei siitä paljon hyötyä ollut, jäikin kokeiluksi.

Huhtikuussa olimme sekä mies että minä töillämme mukana yhdessä näyttelyssä ja olin siellä päivisin myymässä tuotteitamme, tuossa vaiheessa lähinnä kortteja ja  muutama taulukin oli mukana. Kortit menivät hyvin kaupaksi ja pari tauluakin myin. Oli hauskaa tavata muita taiteentekijöitä ja nähdä millaisia töitä ihmiset halusivat ostaa. Tekemisen into kaksinkertaistui ja jatkoin maalaamista kotona nyt vielä innokkaammin kuin ennen.

Lapset kävivät meillä viikonloppuisin ainakin kerran kuussa kuten ennenkin ja kun Bee oli tullut kotiin, oli hauska katsoa miten sekä lapset että koira rakastuivat toisiinsa heti kättelyssä. Alusta saakka piti laittaa vuorot siitä kumpi saa ensin taluttaa koiraa ja lenkkeilymme olivat oikein tapahtuma kun lapset olivat pennusta niin innoissaan. Alussa kun Bee tuli meille, otin kaikki ulkoilutukset ja muut niin tosissani että jo viikon päästä olin aivan poikki. Sen jälkeen meillä ei enää eletty koirakirjojen ohjeiden mukaan vaan koiran ja minun rytmin mukaan. Eli en lähtenyt puoliunessa sen kanssa aikaisin aamulla ensimmäiselle lenkille vaan join rauhassa kahvit ja mentiin vasta sitten, mitä väliä jos vähän meni pissaa lattialle, kyllä hauva vähitellen oppi mitä saa tehdä ja mitä ei. Tosin sanomalehtivaihe kesti vähän pidempään mutta minähän siellä siivosin eikä se tahtia haitannut.

Liikuimme alusta saakka koiranpennun kanssa yleisissä kulkuneuvoissa ja kävimme näyttämässä hauvavauvaa suvulle ja kavereille. Beestä kasvoi hyvin sosiaalinen koira joka tajusi olevansa keskipiste. Sitä se on vieläkin, luulee usein olevansa maailman napa. Ihan hauskaahan se on kun on niin seurallinen koira. Yksi ystävämme halusi tulla Been kummitädiksi ja kävi hoitamassa ja ulkoiluttamassa sitä useita kertoja viikossa. Naapurien pikkutytöt kävivät myös viemässä haukkua lenkeille.

Heinäkuun lopussa olin muutaman päivän maalauskurssilla Harakan saarella Helsingin edustalla. Oli hauskaa maalata porukalla ulkona ja tutustuin siellä joihinkin pitkän linjan taiteentekijöihin. Opin paljon uutta.

Elokuun 11. päivä oli Espoossa Unkarin paimenkoirien näyttely ja olin luvannut viedä Beenkin sinne tapaamaan kasvattajaa ja sisaruksiaan. Oli hauska myös nähdä täysikasvuisia puleja eli vähän osviittaa siitä miltä koiramme tulee isona näyttämään. Menin tutun kyydillä Espooseen ja hän vei meidät vahingossa väärään paikkaan. Siellä oli  myös joku koirien näyttelytapahtuma mutta paikalla oli vääriä koiria eikä me oltu oikeasti sinne menossa. Kävelin sitten hellepäivänä koiran kanssa takaisin kohti isompaa tietä ja löysin vihdoin, parin kilsan päästä bussipysäkin. Jäin siihen seisomaan ja kävimme välillä lähellä olevassa rannassa missä Bee sai juoda. Hädissäni rukoilin, että lähetä nyt joku kyyti tänne millä pääsen oikeaan koiranäyttelypaikkaan. Yksi bussikin tuli ja sen pysäytin mutta kuski ei ollut ollenkaan tietoinen sellaisesta paikasta mihin olin menossa. Jossakin vaiheessa sieltä päin mihin olin menossa tuli joku auto joka hidasti kohdallani ja kävi sitten kääntymässä ja pysäytti pysäkille. Autossa oli nuori nainen joka sanoi, että hypätkää kyytiin, te olette varmaan menossa Unkarin paimenkoiranäyttelyyn. Mentiin Been kanssa autoon ja  tämä nuori nainen heitti meidät sinne minne olimme menossakin. Kun kovasti kiittelin ja olin iloinen tästä odottamattomasta enkelinkyydistä, hän vain hymyili ja sanoi arvanneensa, että me olimme kyytiä vailla. Samantien hän kääntyi ja lähti ajamaan pois. Enkeleitä on siis olemassa ja jopa autoa ajavia sellaisia! Kotiin päin pääsimme illalla naapurin kyydissä joka oli tuonut tyttönsä ystävineen katsomaan koiria. Näyttelyssä näimme kasvattajan jolta olimme Been ostaneet ja Been sisarukset ja niiden omistajat sekä muitakin saman kennelin kasvatteja ja Been isän perheen. 

Elokuun lopussa olimme  veljeni veneellä ja purjehdimme koko päivän. Laivakoira Bee pärjäsi hienosti vaikka aluksi vähän pelkäsikin veneeseen mennessä mutta minun perässäni uskalsi sitten tulla sinnekin. Oli hieno päivä ja sää suosi retkeämme.

Syksyllä aloitin taas opiskelut kolmella taidekurssilla ja maalasin kotonakin. Lasten kanssa teimme myös veistoksia kaikenlaisista massoista heidän meillä ollessaan. Kotona maalasin enimmäkseen kortteja sekä joitakin tauluja. Aloitin uutena maalaamaan sekä öljyväreillä että kuivapastelleilla. Innostuin molemmista. Silloin tällöin tein myös töitä pitkin vuotta terveydenhoito-oppilaitoksissa kuten ennenkin.

Toisinaan oli päiviä kun en saanut itseäni liikkeelle ollenkaan. Maalasin vain kotona ja mies hoiti niin koiranulkoilluttamiset kuin muutkin hommat. Silloin kun minulla oli nk huonopäiväni, jäi kurssitkin väliin vaikka yleensä olin niistä innostunut. Joskus jalat olivat niin kipeät, että vaan huusin. Seuraavana päivänä tai sen seuraavana päivänä sitten pakotin itseni liikkeelle ja kipukin melkein unohtui kun oli paljon mielenkiintoista tekemistä.

Olin jo kesällä tehnyt joulukortteja yhden firman tilauksesta ja vienyt silloin niitä sinne valittavaksi painoa varten. Jotkut ystävät olivat myös tilanneet muutamia kymmeniä kortteja ja niitä tein pitkin loppukesää ja syksyä ja syksyllä ja talvella myin paljon korttejani.

Lasten kanssa teimme ennen joulua heille ison piparkakkutalon ja kuten arvata saattaa, lapsille se oli tosi hauskaa puuhaa. Yhden iltapäivän aikana saimme piparitalon valmiiksi ja koko keittiön sotketuksi kunnolla.

Joulukuun 29. päivä menimme Been kanssa eläinlääkärille kun hauva oli yskinyt monta päivää eikä jaksanut oikein mitään. Kokeneempi koiranomistaja olisi tiennyt, että silloin oli koirayskää liikkeellä ja odotellut kun se menee ohi koska siihen ei mitään hoitoakaan ole. Me hädissmämme vietiin vauva lääkäriin ja maksettiin iso pyhätaksa vielä muun maksun lisäksi. Saimme ohjeen seurata koiran vointia ja jos yskä jatkuu ja koira lopettaa kokonaan syömisen, pitää tuoda uudelleen lääkäriin. Onneksi Bee siitä vähitellen parantui vaikka aika pitkään sairastikin.

Uudenvuodenaattona kannoimme Beetä vuorotellen sylissä ja yritimme olla kuulematta ilotulitteiden ääntä ulkoa. Bee tärisi ja pelkäsi kovaa pauketta ja valonvälähdyksiä jotka näkyivät ikkunoista vaikka niitä kuinka yritti peittää. Meidän rohkea koira pelkää tänäänkin niin ilotulitteita kuin kovaa ukkostakin. Toistaiseksi vuodenvaihteet ollaan pärjätty sängyn alla piilossa pahaa maailmaa, täytyy miettiä jotain apukeinoja sitten kun Bee tulee vielä vanhemmaksi.

Bee ihan pienenä kun vielä viihtyi sohvallakin.

 

jatkuu...

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vuonna 2001 tapahtui paljon. Tammikuun alussa kävimme risteilyllä ja ostoksilla sulhasen kanss Viron puolella.  Aloitin  tammikuussa puuttuvia englanninkursseja ja abikurssia, ihmettelin kun motivaatio lukemiseen oli kokonaan kadonnut.  Ei vaan enää innostanut yhtään. Koko opiskelu oli yhtä pakkopullaa.

Penkkareiden aikaan kävin koululla ja katsoimme abien lähdön muutamien muiden jo vanhempien opiskelijoiden kanssa. Meidän aikuislukiosta vain osa opiskelijoista hyppäsi  kuorma-auton lavalla ja meni kiertämään kaupunkia. Englannin kuuntelu meni huonosti, oli minulle todellinen rimanalitus. Koko kevään ajan etsimme sulhasen kanssa yhteistä, isompaa asuntoa ja kävimme katsomassa aika monta meille enemmän ja vähemmän sopivaa kotia.  Maaliskuussa juhlimme sitä kun olimme olleet kaksi vuotta kihloissa.  21. maaliskuuta kirjoitin englannin ja olo oli sen jälkeen todella helpottunut. En ollut jaksanut enää lukea oikeastaan yhtään ja kirjoitukset meni ihan omalla painollaan. Maaliskuun loppupäivinä kävin rehtorin kanssa juttelemassa ja sain tietää että pääsin läpi! Yksi tavoite oli saavutettu!

Luen nyt kalenterista, että olen kirjoittanut melkein joka päivälle että väsyttää, ahdistaa, en jaksa mitään jne. Helmikuussa sairastin kovan flunssan enkä tuntenut olevani ihan kunnossa koko talven aikana. Maaliskuussakin kuumeilin. Huhtikuun loppupuolella meille soitettiin yhdestä isosta asunnosta jota lähdettiin katsomaan ja päätettiin heti ottaa se vaikka asunto olikin nk väärällä alueella. Pohjapiirustus oli hyvä ja tilaa oli juuri meidän tarpeisiin sopivasti.

Toukokuussa menimme sulhasen kanssa Kuopioon viikoksi kylpylään potilasjärjestöni matkalle. Saimme levätä ja uida, nautittiin kevään lämpenevistä säistä ja hyvästä ruuasta , seurasta ja luonnosta. Lainasimme fillarit ja poljimme lähiseudulla katselemassa kaupunkia. Menimme suoraan Kuopiosta junalla Iisalmeen ystäväni luokse  ja sieltä parin päivän jälkeen kotiin.  Heti kotiin tultua sain lopulliset YO-tulokset ja kävimme uudessa kodissamme siivoamassa ja suunnittelemassa sinne pieniä muutoksia ja tapetointeja remonttimiehen kanssa.  Sen jälkeen  päivät meni tavaroita pakaten ja muutimme 26. toukokuuta uuteen asuntoon. Juhlimme kesäkuun 1.pv lakkiaisia yliopiston suuressa juhlasalissa koska koulultamme oli niin paljon kirjoittajia. Minulle lakkiaisten juhliminen oli siinä  ja kotona  purimme tavaroita laatikoista ja yritimme kotiutua uuteen kotiin. Seuraavana päivänä olin veljeni pojan lakkiaisissa ja siellä tapasin jonkin verran sukulaisia ja sain itsekin onnitteluja.

Meidät oli valittu tukiperheeksi jo aikaisemmin keväällä ja pienet lapset, lainatyttö ja ottopoika tulivat eka kertaa meille uuteen kotiin. Kävimme lasten kanssa leffassa ja tutustuimme yhdessä lähiympäristöön.

14. kesäkuuta menimme 'salaa' naimisiin. Kerroimme asiasta ainoastaan samaan aikaan kirjoittaneelle veljeni pojalle ja yhdelle ystävälle jotka tulivat todistamaan kun meidät vihittiin maistraatissa. Kävimme yhdessä todistajien kanssa syömässä kaupungilla ja sen jälkeen palasimme kotiin ja aloimme laittaa tauluja seinille ja järjestellä viimeisiä tavaroita. Vähitellen soittelimme perheenjäsenille ja kavereille että siviilisäätymme on muuttunut.

Kesällä meillä kävi paljon vieraita, kaverit ja sukulaiset kävivät myös ohikulkiessaan pistäytymässä. Heinäkuussa kävin yhden muutaman päivän kestävän maalauskurssin ja se  innosti minut uudestaan aloittamaan tämän vanhan harrastuksen. Maalasin satoja kortteja kesän aikana ja muutenkin innostuin niin, että minut löysi niihin aikoihin melkein aina kotona maalaamasta. Surullisiakin asioita tapahtui, äidilläni oli pieni aivoverenvuoto ja hän oli sairaalassa joitakin viikkoja kesällä. Hoitolapset olivat meillä kesän aikana pidempiäkin aikoja kun vain viikonlopun. Se oli hauskaa! Kävimme saarissa Helsingin edustalla ja tutustuimme lähistön ihaniin kallioihin ja metsiin. Elokuun alkupuolella kävimme lasten kanssa Puuhamaassa.

Elokuun puolivälissä lensimme nk häämatkalle Varnaan ja olimme pari viikkoa Bulgariassa lomalla. Matka selvensi, ainakin minulle,  monin tavoin yhteistä tulevaisuuttamme. Liikuimme jonkin verran hotellimme lähiympäristössä ja kävimme muutaman kerran lähikaupungeissa ostoksilla ja tutustumassa paikkoihin.

Tämän vuoden syyskuun 11. päivä on jäänyt koko maailman tietoon järkyttävien tapahtumien takia Yhdysvalloissa.  Se ja muutama seuraava päivä meni televisiota tuijotellen ja internetistä tietoa hakien. Mielen täytti epäusko, voiko tälläista todellakin tapahtua.

Aloitin syyskuun alussa opiskelut muutamalla taidekurssilla ja olin innoissani. Tarkoitus oli pyrkiä opiskelemaan seuraavana talvena alkavaan taidekoulutukseen. Syyskuun loppupuolella kävimme miehen kanssa Tartossa pikavierailulla. Matka oli tosi mukava.

Kesän ja syksyn aikana hoitolapset olivat meillä ainakin kerran kuussa viikonlopun, joskus pidempäänkin. Nautin lasten kanssa puuhailemisesta ja kiertelimme paljon myös lähiseudulla tapahtumissa, näyttelyissä ja kävimme leffassa ja ulkona syömässä ja teimme aina jotain hauskaa lasten meillä ollessa. Hoidin myös lapsia heidän kotonaan välillä kun lasten äiti joutui olemaan silloin tällöin yöt töissä.

Marraskuussa tutkittiin polvia ja nilkkojani mitkä olivat olleet aika kipeänä jo pidemmän aikaa.  Oikeassa nilkassa oli lääkärin mukaan nivelside venähnyt ja polvessa 'rusto hapsottunut'. Itse olin sitä mieltä, että sama sairaus mikä oli aikaisemmin vienyt jo lonkkani, osteonekroosi, oli nyt polvessa ja nilkoissakin. Lääkäri myönsi, että se saattaa olla mahdollista. Jalkani olivat kipeät koko talven ja kipu alkoi jo haitata liikkumista.

Joulun aikaan olimme aatonaattona viettämässä yhteistä joulua suvun kanssa ja meillä oli tapaninpäivänä vieraita syömässä. Laitoimme kerrankin melkein kunnon jouluaterian, toki lihan lisäksi oli tarjolla myös paljon kalaa mistä molemmat miehen kanssa pidämme.

 

 

jatkuu...

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tasan 12 vuotta sitten oli pitkäperjantai ja sain edellisenä yönä kolmannen munuaissiirrännäiseni. Minulle päivä oli todellinen pitkäperjantai. Tänään on kuitenkin aihetta juhlaan. Jatkoaikani on kestänyt näinkin kauan ja elämä jatkuu.

Tänään on syytä iloon ja kiitokseen!

Jos sinulla ei vielä ole elinluovutuskorttia niin voit käydä tulostamassa tai tilaamassa sen täältä. Sinulla on mahdollisuus pelastaa viiden ihmisen henki luovuttamalla elimesi sitten kun et niitä enää itse tarvitse. Suomessa tehdään sydän-, keuhko-, maksa- ja munuaissiirtoja ja siirrettävistä elimistä on jatkuva pula. Tälläkin hetkellä uutta, toimivaa elintä odottaa 200-300 ihmistä ja osa heistä kuolee jonoon ennen sopivan siirteen löytymistä.

 

 

Uuden aamun toivo

kantaa läpi

tuskaisen yön

tuoreen kevään odotus

pitkän talvihorroksen keskellä.

 

Toivon kynttilä lepattaa

haluan sulkea

käteni sen ympärille

suojaten, vaalien.

Pienet keltaiset kukat

kukkivat sisimmässni.

 

Saanhan olla

ikuisen toivon kantaja.

 

Viime yönä pakatessa muuttoa varten löysin jo unohtuneen kirjan, Leena-Kaarina Kilpuan Sisimpäni hiljaisuuteen-runokirjan. Tämä runo pomppasi sieltä ja alkoi elemään kun väsyneenä tuntui etten jaksa enää pakata yhtään kirjaa enkä yhtään astiaa.

Tänään olen jo saanut enemmän pakkausapua ystäviltä eikä elämä ole enää ihan niin kamalaa, tästäkin kyllä selvitään. Muutan torstaina joten alkaa olla vähän kiire saada koti pakettiin. Palaan taas kun saan uudessa kodissa vähän elämää järjestykseen.

 

jatkuu...

 

 

Saarenmaan matkan jälkeen olin vielä pitkään yskäinen ja flunssainen. Olin luvannut hoitaa yhden koulukaverin kissoja hänen lomamatkansa aikana ja kävin päivittäin kissojen luona antamassa niille sapuskaa ja juotavaa, tosin en nähnyt kissoja kertaakaan, niin hyvin ne osasivat piiloutua. Kävimme kesän aikana katsomassa paria isompaa asuntoa mutta kumpikaan ei ollut meille sopiva tai ei ollut ihan sellainen mihin olisimme ihastuneet.

Kesäkuussa ennen juhannusta kävin Ihotaudeilla missä laseroitiin muutamia luomia kaulaltani ja rinnasta. Jatkohoitona sain kehotuksen välttää aurinkoa muutaman päivän. Se harmitti, oli juuri oikein kauniit kesäiset hellesäät. Toki loppukesän nautin taas auringosta ihan normaalisti ja kävin usein uimassa ja auringossa istuskelemassa ja kävelemässä Seurasaaressa.

Varasimme kesäkuussa Prahan matkan ja sinne lensimme heinäkuun loppupuolella viikon lomalle. Matka onnistui yli odotusten ja pidimme molemmat Prahan tunnelmallisesta vanhasta kaupugista ja seikkailimme metrolla ja ratikalla ympäri kaupunkia. Näimme paljon taidetta, kävimme konserteissa ja kuljimme vaan pitkin katuja katsellen ja ihmetellen. Kaarlen sillalle palasimme päivittäin vain haistelemaan sitä ainutlaatuista tunnelmaa mikä siellä vallitsee. Kävelimme paljon ja jalkani kipeytyivät polvista ja nilkoista. Tajusin osteonekroosin leviävän nyt myös niihin niveliin vaikka lonkat olivat keinonivelten takia kunnossa. Olin myös ostanut ennen matkaa uudet sandaalit millä oli kyllä hyvä kävellä mutta remmit hankasivat jalkani verille kun kävelimme paljon. Meillä on yksi kuva missä seison jossakin tienhaarassa kartta kädessä ja molemmissa jaloissa on sandaalien remmien alla muutama paperineneliina hiertämistä helpottamassa. Oli pakko kävellä kun oli niin paljon mielenkiintoista katsomista.

Elokuun alukupuolella alkoi jo abikurssit ja aloitin opiskelut. Elokuussa Saksassa asuva ystäväni oli meillä pari päivää lastensa kanssa ja myös yksi muualla asuva ystävä kävi muutaman päivän visiitillä. Lueskelin ja kävin abikursseja, niitä, kokeita ja esseen tekemistä kesti syyskuuhun saakka ja kirjoitukset alkoivat syyskuun 9. päivä. Ennen varsinaisia kirjoituksia olimme harjoitelleet tekemällä muutamia prelejä ja ne olivat minulla menneet aika hyvin, menin levollisin mielin kirjoituksiin. Kirjoitusten aikaan olin flunssassa mutta kävin silti kirjoittamassa sovitun mukaan ja olin onnellinen kun ne vihdoinkin oli ohi.

En ole muistanut ollenkaan mistä kirjoitin YO-aineet mutta nyt huomaan kalenterista, että ekan aineen kirjoitin vertaillen jotain vanhoja aapisen kuvia. Toisen aineen kirjoitin Jeesuksen elämästä. Muistan, että molempien kohdalla ensimmäinen ajatus oli ettei täällä ole yhtään mielenkiintoista, heti kirjoittamaan houkuttelevaa aihetta. Jostakin oli kuitenkin kirjoitettava ja hyvin ne onneksi läpi menivät. Kirjoitin myös reaalin ja ruotsin ja molemmat lähtivät ihan siedettävillä arvosanoilla.

Lokakuun alussa olimme jakamassa jossakin tapahtumassa elinluovutuskortteja ja ilmapalloja isossa kauppakeskuksessa koko päivän. Illalla olin niin kipeä että tuskin pystyin kävelemään, jalat olivat kuin tulessa. Tajusin, että eipä minusta ole enää seisoma- eikä kävelytyöhön. Seuraavan yön voin pahoin ja oksensin kuten seuraavan päivänkin. Kuitenkin kuun lopussa olin taas messukeskuksessa jakamassa elinluovutuskortteja. Tällä kertaa siellä ei sentään mennyt koko päivää ja olo sen työrupeaman jälkeen oli ihan siedettävä.

Ostin lankoja ja neuloin parille kummipojalle villapaidan syksyn aikana. Tein myös joitakin päiviä töitä samassa firmassa missä olin jo vuosia ollut töissä tarvittaessa, sekin oli hauskaa vaihtelua. Muutaman kerran syksyn aikana kävin myös pitämässä tunteja Stadiassa ja lääkiksessä opiskelijoille.

Marraskuussa sain YO-kirjoitusten tulokset ja olin ihan tarpeeksi tyytyväinen. Ilmottauduin kirjoittamaan keväällä englannin ja huokasin helpotuksesta, kohta tämä on ohi.

Monet lääkärit puhuivat, että elinsiirron jälkeen ihminen tulee täysin kuntoon ja elämä palaa entiselleen. Tunsin kuitenkin olevani koko ajan jotenkin vajaakuntoinen, en ollut täysin kunnossa ja terve. Aina oli jotain vaivaa jossakin, jalat olivat kipeät ja kipeytyivät hyvin pienestä liikkumisesta ja minua ahdisti pienikin ponnistus. Yritin kuitenkin elää ja olla ja menin koko ajan sen verran kun jaksoin. Kalenterissa on kuitenkin paljon merkintöjä kivuista ja ahdistuksesta. En varmaan ole niistä kuitenkaan vielä tuossa vaiheessa kovin paljon puhunut lääkäreille, ehkä joskus vaan ohimennen maininnut asiasta.

jatkuu...

Vuosituhannen vaihtuminen meni kotona poikaystävän, vai pitäisköhän sanoa sulhasen  kanssa ihan tavalliseen tahtiin. Päätettiin pitkinä yön keskusteluina jo edellisen vuosituhannen puolella, että erotaan kaikessa sovinnossa kun ei oikein osattu yhdessäkään elää. Rakkautta riitti mutta yhdessäolo ei vaan onnistunut - tai ei osattu elää yhdessä. Vuoden alkupäivinä pakattiin sulhasen tavaroita ja päätettiin katsoa elämää hetken yksin. Olimme kokonaan erossa aika pitkään, kokonaisen viikon, tosin sinä aikanakin muutama puhelu tuli puhuttua. Elämä jatkui ennallaan, erosta huolimatta ja vähitellen toisen tavarat alkoivat taas unohtua asuntooni.

Jatkoin opiskeluja kuten ennenkin. Jalat olivat nyt kunnossa mutta ihmettelin kun kävellessä hengästyin hyvin helposti, minusta vähän liiankin nopeasti. Valitin siitä lääkärille tavallisella kontrollikäynnilläni mutta ei siihen kukaan ihmeempää huomiota kiinnittänyt enkä saanut lähetettä lisätutkimuksiin, tuskin silloin niihin itsekään kovin innoissani halusin.  Jatkoin tuntien pitämistä terveydenhoito-oppilaitoksissa ja kotona lueskelin. Olin saanut päähäni idean, että kirjoitan jo sen vuoden syksyllä kaikki aineet ja yritin suorittaa kursseja alta pois. Suomeen valittiin helmikuun alussa ensimmäinen naispresidentti!

Maaliskuussa yhden pitkän viikonlopun sain pitää vierainani meidän yhteisiä virolaisia, Tartosta tulleita ystäviä ja viikonloppu meni mukavasti kaupunkia kierrellessä ja paikkoja näyttäen. Sovimme, että seuraavan kerran he tulevat kesällä ja mennään sitten yhdessä Suomenlinnaan. Valitettavasti sitä kesää ei ole vielä tullut että me yhdessä olisimme menneet sinne.

Keväällä olin mukana ABI-infossa ja laskin kurssejani niin, että voin kirjoittaa syksyllä. Lääkärit passittivat minut ihotaudeille muutamien luomien poistoon. Elinsiirtopotilaiden syömät hyljinnänestolääkkeet saattavat aiheuttaa ihosyöpää ja tummia luomia poistettiin ihan vaan varmuuden vuoksi. Samoihin aikoihin keväällä nautin jo lämmittävästä auringosta ja ihmettelin mikä minua oikein mahtaa näin kamalasti ahdistaa liikkuessa. Kalenterissa on tuosta vuodesta lähtien usein mainintoja, mikä  ahdistaa ja miksi hengästyn näin helposti. Huhtikuussa tutkittiin keuhkot ja sydän pintapuolisesti, mitään vikaa ei löytynyt mutta oireet jatkuivat.

Yksi pitkäaikainen ystäväni kuoli. Olin tutustunut häneen jo nuorena, vuosia ennen kuin kumpikaan meistä sairastui. Seuraavaksi tavattiinkin dialyysiosastolla, suuri hämmästys meille molemmille. Hän kulki pitkän tien, vuosia dialyysissä, pari munuaissiirtoa ja lopuksi syöpä vei tämän urhean ja energisen naisen. Olin hautajaisissa, itketti. Elämä tuntui niin epäoikeudenmukaiselta.

Äitienpäivänä soitin äidilleni ja hän ei oikein löytänyt sanoja kun yritimme jutella. Olimme sopineet, että menemme yhdessä leffaan, eli vien hänet äitienpäivänä syömään ja elokuviin. Puhelun lopetettuamme soitin veljelleni joka asui siihen aikaan lähempänä äitiäni ja pyysin hänet menemään paikalle, kaikki ei ollut kunnossa.  Veli vei äitini sairaalaan, hänellä oli ollut aivoverenvuoto. Illemmalla menimme kaikki sairaalaan häntä katsomaan. Sairaala vaihtui välillä pariinkin otteeseen mutta äitini joutui yhteensä olemaan sairaalassa 6 viikkoa. Onneksi hän kuntoutui tuosta tapahtumasta kokonaan.

Samaan aikaan keväällä sulhasen kotona asui hänen muunmaalaisia ystäviään jotka olivat tulleet jostakin toisesta maasta Suomeen lomalle. Sulhanen oli välillä meillä, välillä kotonaan ja aloin ihmetellä kun hän ei nukkunut kunnolla öisin. Hän saattoi istua koko yön tai sitten pyöri sängyssä saamatta unen päästä kiinni. Hän alkoi olla niin väsynyt, että mistään ei enää näyttänyt tulevan mitään. Hän meni lääkäriin ja jäi saman tien tutkimuksiin osastolle, miksi mies ei nuku - vai nukkuuko jos kunnon rohdoilla yritetään. Kuljin toukokuun loppupuolen koulusta suoraan toiseen sairaalaan ja sitten toiseen sairaalaan molempia potilaita katsomaan. Illalla yritin kotona lukea sen vähän minkä pystyin.

OPOn kanssa keskustellessa koululla huomasimme,  että minulta puuttuu yksi englanninkurssi niin, etten ehdi kirjoittaa englantia seuraavana syksynä. Oli pakko jättää se kevääksi mutta päätin kirjoittaa muut aineet syksyllä kun olin niihin jo valmistautunut. Harmitti, olisin mieluummin kirjoittanut kaikki aineet kerralla samalla keskittymisellä mutta nyt en enää voinut tilanteelle mitään.

Touko-kesäkuun vaihteessa sairastuin flunssaan ja sain myös silmätulehduksen, ääni hävisi kokonaan muutamakssi päiväksi. Olimme varanneet matkan Saarenmaalle kesäkuun alkuun 4-6. päivä mutta sulhanen oli epävarma lähdöstään. Onneksi yksi tyttöystävävistäni innostui heti asiasta ja lähti mukaan matkalle niin ei rahat menneet hukkaan eikä minun tarvinnut yksin matkustaa. Matka oli nopea mutta piristävä pyörähdys Kuresaaressa, Muhun saarella ja vähän museoissa ja kaupoissa. Taisi mennä aika paljon aikaa vain nukkumiseenkin.



jatkuu....

Rauhallista joulua sinulle joka täällä vierailet!

Monta kuukautta on mennyt niin etten ole tätä blogia päivittänyt ollenkaan. Kiva nähdä, että täällä on kuitenkin käynyt joitakin lukijoita silloin tällöin ja jokunen kommenttikin on tullut. Viimeistään joululomalla yritän saada kirjoitettua lisää, ehkä ennemminkin jos inspis oikein iskee. Kiitos teille jotka ette ole unohtaneet ja olette silloin tällöin täällä pistäytyneet.

Doris50 muisti tänään minua kauniilla tunnustuksella. Kiitos Doris50!



Tämä pitäisi sääntöjen mukaan laittaa eteenpäin viidelle blogille mutta nyt annan sen kaikille teille jotka jaksatte käydä täällä lukemassa ja kommentoimassa.  Olkaa hyvä!

Viimeksi tänne kirjoittaessa unohdin laittaa alas "jatkuu.." ja onkin ollut pitkä tauko. Kirjoitan lisää taas kun ispis iskee.

Tässä SLS:n sivuilta poimittu kesärukous joka tänään kosketti.

Herra,
ilo ja riemu, suru ja ahdistus
kulkevat kovin käsikkäin
ihmisen suvessa.

Niinkö sen tarkoitit, Herra?

Niinkö, että ilon sointuihin
tarttuu surun huuto?

Jos niin,
pyydän nöyrästi:
anna myös voimat,
anna tyven yö,
anna päivän rauha.

Aamen.

Jatkuu....

Vuoden 1999 alussa opettelin kävelemään ulkona. 8. tammikuuta on kalenterissa merkintä: "Ulkona kävelemässä pari kertaa noin 100m matka ja olin aivan poikki."  Vähitellen aloin liikkumaan ilman keppejä, tammikuun loppupuolella  jätin kyynärsauvat kokonaan pois. Tuntui hienolta käydä kaupungilla kun pystyin kävelemään kaupoissa ja vähän muutenkin. Tosin matkat olivat lyhyitä mutta ihanaa oli päästä kävelemään ilman kipua.

 Tammikuun 29. päivä on kalenterissa merkintä, että imuroin ensimäisen kerran siinä asunnossa, olin kuitenkin asunut siinä jo vapusta lähtien mutta siihen asti ystävät olivat siivonneet. Tammikuussa kävin muutaman kerran myös pitämässä tunteja tuleville sairaanhoitajille ja ja niitä hommia oli aika usein pitkin kevättä.

Maaliskuun 17. päivä menimme poikaystävän kanssa kihloihin. Kun aikoinaan tapasimme, hän sanoi toisella tapaamiskerralla, että "me mennään vielä naimisiin". Silloin juttu  lähinnä huvitti mutta nyt mentiin ainakin kihloihin. Kihlajaisia juhlittiin kotona niin, että sulhanen teki ruokaa ja syötiin hyvin.

Toukokuussa olin 10 päivää Munuais-ja Maksaliiton järjestämällä kuntoutuskurssilla eräässä kylpylässä. Kurssilla oli hauska tutustua muihin elinsiirron saaneisiin ja kuulla monenlaisia elämäntarinoita. Ohjelma oli tiivis, joka päivä oli luentoja ja paljon erilaista liikkumista ja urheilua. Kuntoni oli vielä niin huono kaikkien leikkauksien jälkeen, että en aivan täysillä pysynyt  terveempien mukana mutta tein osani siinä missä pystyin. Voitin kuitenkin itseni monta kertaa ja innostuneena otin osaa kaikkeen mitä tehtäväksi annettin. Kussin parasta antia oli varmaan se vertaistuki mitä saatiin toisilta saman kokeneilta. Kylpylän uima-allas ja saunat tulivat myös tutuiksi noiden päivien aikana.

Heinäkuussa olimme lähes kaksi viikkoa mökillä. Poikaystävä on innokas kalastamaan ja söimme kalaa niin, että viimeisinä päivinä se ei enää maistunut kummallekaan vaikka molemmat pidämme kalaruuista. Koko loman ajan oli lämmintä ja tuli paljon uitua ja saunottua, vietimme oikein kunnon mökkiloman. Elokuun alussa matkustimme laivalla Tallinnaan ja siitä jatkoimme bussilla Tarttoon. Olimme viikon siellä  ja kiertelimme katselemassa ja risteilimme Ema-joella. Poikaystävän opiskelukaveri asui Tartossa ja hän opasti ja kuljetti meitä lähiseuduilla. Kaupoista mukaan lähti kilokaupalla lankaa ja muitakin tuliaisia, vähän vaatteitakin. Tartto on hieno kaupunki, sinne päätimme mennä vielä uudestaankin.

Syyskuun alussa aloitin  opiskelut pitkän  tauon jälkeen. Tuntui hyvältä taas tehdä jotain hyödyllistä ja opiskella uutta. Lokakuun alussa oli yksi viikonloppukurssi Polku-koulutusta. Oli taas antoisa ja mukava.

Syksyn mittaan etsimme meille sopivampaa, vähän isompaa kotia tai pidimme silmät auki jos sellainen sattuisi jostain löytymään. Kävimme katsomassa muutamaa asuntoa mutta mikään ei tuntunut ihan omalta.

Lokakuussa olin muutaman päivän kylpylässä kuntoutuskurssin jatkokurssilla. Tehtiin testejä ja mittailtiin miten paljon kunkin kunto on noussut edellisen kurssin jälkeen. Koska olin alkanut vasta sen jälkeen kunnnolla liikkumaan niin vointini oli huomattavasti kohentunut. Syksy meni opiskelujen parissa ja elämä alkoi normalisoitua.