Vähitellen opettelin kävelemään kyynärsauvoilla mutta liikkuminen ei innostanut kovinkaan paljon. Yleiskunto oli sen verran huono etten paljon jaksanut ulkona kävellä. Jos piti mennä jonnekin niin menin autolla ovelta ovelle enkä oppinutkaan paljon käyttämään keppejä ulkona.

Munuaispolilla asioidessa tapasin lääkärin joka oli aikaisemmin sanonut, että minun kannattaa mennä siirtoon niin jalkojen tuho loppuu siihen. Teki mieli sanoa "mitäs minä sanoin" kun köpöttelin häntä vastaan keppien kanssa, mutta sain hillittyä itseni. Juttelin hänen kanssaan muutaman sanan mutta kumpikaan ei maininnut jaloista mitään.

Koko huhtikuun pakkasin vähitellen tavaroitani. Osan pystyin pakkaamaan hyvin itse, usein oli myös  ystävät ja perheenjäset auttamassa. Huhtikuun loppupuolella liukastuin kylppärin lattialla ja satutin muutenkin kipeän jalkani enkä ollut päästä liikkeelle ollenkaan. Koko kevään melkein joka päivän kohdalla lukee "itkin, tosi kipeä, en jaksa tätä enää, olen liian väsynyt ja kipeä". Harmitti kun paljon menevänä ihmisenä en enää päässyt oikein mihinkään.

Vappuaattona muutin uuteen asuntoon. Perheenjäseniä ja ystäviä oli isolla porukalla auttamassa, tein ystävän kanssa ruokaa uudessa kodissa talkooväelle. Illalla kun kaikki tavarat oli saatu sisään ja istuimme hetken juttelemassa, veljeni kysyi, "miltäs nyt tuntuu?". Itseänikin nauratti kun vastasin, että haluaisin kotiin. Uusi asunto tuntui isolta ja vieraalta aluksi ja kaikki oli tietysti vielä sekaisin. Seuraavana aamuna muuton jälkeen olin niin kipeä etten päässyt liikkumaan edellisen päivän rasituksen jälkeen. Ystävä tuli auttamaan ja purki kirjalaatikot, laitteli kirjat hyllyihin ja auttoi muissakin hommissa. Illalla pääsin taas liikkeellekin. Seuraavan viikon alussa on kalenterissa merkintä, että tämän alkaa jo tuntua kodilta. Olin saanut apua koko viikon tavaroiden purkamisessa ja laittamisessa koska  en paljonkaan pystynyt tekemään. Oli aurinkoiset säät ja istuin paljon parvekkeella lukemassa ja nautin, edellisessä kodissa ei ollut parveketta.

Munuaissiirron jälkeen alkoi ruoka maistua ja painoni nousi muutamassa kuukaudessa 10kg. Dialyysiaikana olin aliravittu ja liian laiha. Koska tumma leipä, juusto ja paljon muutakin maistuvaa oli ennen kielletty, otin nyt vahingon takaisin ja söin tosi paljon, lihoin ruualla. Noin puolen vuoden päästä siirrosta paino alkoi taas laskea ja ruokailutottumuksetkin muuttuivat tavallisempaan ja terveempään suuntaan. Koska olin kortisonista myös turvonnut, en tuntenut sitä ihmistä jonka peilistä näin. Kärsin turvonneesta olemuksestani ja odotin aikaa kun olen taas "normaalin näköinen" ja pystyn pukeutumaan "omalla tyylillä".

18. toukokuuta menin Töölön sairaalaan heti aamulla. Koko päivänä ei tehty muuta kuin otettiin labrat ja kävin sydänfilmissä. Seuraavana päivänä kävin röntgenissä ja juttelemassa niin narkkarin kuin leikkaavan lääkärinkin kanssa, sisätautilääkäri kävi myös kyselemässä vointia yms. Myös oikea lonkkani oli romahtanut ja sillä minun pitäisi vielä pitkään kävellä. Seuraavana aamuna, 20.5 leikattiin vasen lonkkani, leikkaussaliin pääsin jo heti aamulla 7.45. Leikkaus tehtiin epiduraaalipuudutuksella ja pyysin nähdä lonkkaniveleni ja sainkin sen katsoa, oli täysin kuoliossa, harmaan vihreä luunpala. Olin iltaan saakka heräämössä ja kalenterissa lukee:"kamalat kivut kun puudutus hävisi, olin kuolla kipuun, ihan hirveää.." Koko illan ja yön olin niin kipeä, etten ole koskaan ollut. Sain kyllä kipupiikkejä ja huusin sitä ainetta lisää mutta sain sitä liian vähän. Huusin ja itkin sen yön. Yleensä tuollaisten leikkausten aikana laitetaan kipupumppu mutta minulle sen laittaminen epäonnistui. Aamulla leikannut lääkäri tuli käymään ja katsoi papereitani huutaen:" Kuka helvetti tälle tytölle on määrännyt lasten annoksen kipulääkettä?"  Sen jälkeen sain isomman annoksen kipupiikkejä ja suurimmat kivutkin jäivät siihen. Toki olin vielä kipeä monta päivää mutta jatkuva kipu jäi pois kun sain tarpeeksi lääkkeitä.

Koska olin nuori, uusi nivel laitettiin pelkällä "koukulla" kiinni, ei sementillä kuten vanhemmille ihmisille laitetaan. Tämä tehtiin sen takia, että oletettavaa elinaikaani on vielä jäljellä sen verran että saatetaan joutua uusimaan tuo nivel. Sen takia en saanut  astua kolmeen kuukauteen leikattun jalan kanssa. Ensimmäiset puolitoista kuukautta en voinut laitaa jalkaa maahan, seuraavat puolitoista kk sain vähän varata mutta en vielä kunnolla . Kyynärsauvojen kanssa liikkumista riitti yli vuodeksi eteenpäin kun tiesin, että toinenkin jalka tullaan vielä jossakin vaiheessa leikkaamaan.

Pääsin kotiin sairaalasta 28.5 ja kalenterissa lukee, että "en pysty tekemään mitään, voimat on ihan poissa ja oikea lonkka särkee". Sain paljon apua ystäviltä, he kävivät kaupassa ja yksi ystävä kävi luonani siivoamassa ja juoksi asioillani. Olin harvoin yksin, ystävät alkoivat tulla meille päivittäin. Nukuin paljon ja meni monta viikkoa niin, että nukuin paljon ja muut tekivät hommat kotona. Kesäkuun 30. päivä olin eka kertaa leikkauksen jälkeen liikkeellä kaupungilla ystävien kanssa. Käytiin kaupoissa ja tein jotain ostoksia. Seuraavana päivänä yhdet ystäväni muuttivat ja olimme sopineet, että teen ruokaa ja heidän muuttoporukka tulee meille syömään. Minusta oli hauska puolestani olla avuksi ja tein monta astiallista lasagnea mikä oli toivomuslistalla salaatteineen. Jälkkäriksi paistoin vielä pannaria. Kun liikuin keppien kanssa enkä saanut varata toiseen jalkaan niin suu tuli oivalliseksi avuksi kun piti jotain kuljettaa. Opin ihan uusia keinoja tavaroiden kuljettamiseen ja tavaroiden maasta noukkimiseen apuvälineen kanssa. :o)

Heinä-elokuussa aloin vähän liikkua ulkona ja kävin kaupoissa niin, että joku oli kantamassa ostoksia. Elokuussa sain jo laittaa jalan maahan ja varata siihen. Oikea lonkka oli kipeä mutta olo oli helpompi kun vasenta ei enää särkenyt ollenkaan. Heinäkuussa olin taas päässyt leikkausjonoon odottamaan toisen lonkan leikkausta. Elokuussa kävin jopa leffassa, onnistui niissä paikoissa missä pääsi hissillä teatteriin. Aloin vähän piristyä ja elämä alkoi tuntua vähän paremmalta vaikka olin kipeä ja välillä oli liiankin vaikeaa.

Elokuun 20. päivä sain tietää, että toinen lonkka leikataan marraskuun 2. päivä.



jatkuu...