Jossakin vaiheessa 1980-luvun alussa, varmaan vuonna 1980 minulta leikattiin tammikuussa lisäkilpirauhaset. Dialyysipotilailla on ongelmia forsfori- ja kalsiun-tasapainon kanssa, forsfori nousee liian korkeaksi ja kalsium laskee liian alas. Tätä tasapainoa korjataan lisäkilpirauhasten poistolla, niistä jätetään vain yksi puolikas, muut poistetaan. Olin tuolloin aika huonossa kunnossa ja muistan tuon ajan  kovin raskaana vaiheena.

Leikkauksen jälkeen en voinut puhua. Ensin lääkärit ihmettelivät että onko hengityskoneen kanyyli painanut äänihuuliani ja uskoivat äänen palaavan. Kun mitään ei tapahtunut niin lääkärit totesivat, että äänihuuleni ovat halvaantuneet. Kun pääsin leikkauksen jälkeen kotiin jouduin käymään kerran viikossa Meilahdessa foniatrialla, puheterapiassa. Olin muutenkin väsynyt ja ja pakkolähtöjä oli  dialyysiin kolme kertaa viikossa, mutta kävin silti puheterapiassa ähkymässä kummallisia äänteitä. Se tuntui minusta alusta saakka vastenmieliseltä mutta kävin uskollisesti paikalla silloin tällöin. Opin sinä aikana puhumaan huulilla ja läheiseni oppivat lukemaan mitä haluan sanoa. Taas ihmiset rukoilivat puolestani, että saisin takaisin ääneni.

Noin kuukauden kuluttua leikauksesta kuuntelin kotona tutun artistin levyä missä hän lauloi jotain siitä kuinka kuurot ja sokeat saa riemuita kun ovat parantuneet Jumalan kosketuksesta. Ajattelin, että just joo, mutta eipä tuo minua kosketa. Menin myöhemmin  toiseen huoneeseen näyttämään äidilleni  jotain ja ihmeekseni pystyin puhumaan. Ääni vaan tuli yhtäkkiä takaisin. Soitin foniatrille ja kerroin, etten tule enää puheterapiaan koska pystyn taas puhumaan. Hän vastasi, ettei ääneni voi noin vaan palata koska äänihuuleni ovat halvaantuneet ja suositteli, että tulen vaan harjoittelemaan äänteitä. Hymyillen sanoin, että tässä nyt kuitenkin puhun ja lopetin kohteliaasti puhelun. Sen jälkeen en käynyt enää puheterapiassa. Myöhemmin aloin taas laulaakin ja lauluääni palasi vähitellen.

Olin uudelleen dialyysiin joutumisen jälkeen ollut niin huonossa kunnossa etten jaksanut nousta bussiin tai junaan ollenkaan. Kuljin kaikki matkat joko taksilla tai jonkun ystävän kyydissä. Tuona keväänä halusin yrittää ja kokeilin kerran dialyysin välipäivänä bussiin nousemista ja pääsinkin sisään käsillä itseäni auttaen. Samassa bussissa oli yksi puolituttu pariskunta joihin olin vähän tutustunut aikaisemmin. Olin innoissani uudesta vapaudestani ja kerroin heille iloisena että olen eka kertaa vuosiin bussissa. He katsoivat toisiaan ja huomasin, että joku muukin selvästi katseli minua. Olin siis intoa täynnä kertonut vähän liian kovaan ääneen ekasta bussimatkastani. Tuo pariskunta on muuten ystäviäni vielä tänäkin päivänä. Heidän kauttaan tutustuin E:on ja me neljä olimme monta vuotta erottamaton nelikko. Liikuimme yhdessä tai vain me kaksi paljon leffoissa, konserteissa, näyttelyissä ja ajelimme milloin missäkin. Dialyysipäivisin nukuin, sillon en jaksanut olla liikkeellä mutta välipäivisin ja viikonloppuisin liikuin ystävien kanssa paljonkin.

Etsin käsiini vanhoja kalentereita noilta vuosilta mistä juuri kirjoitan. Niistä löysin paljon asioita mitä olen vuosien mittaan jo unohtanut. Eli tarina jatkuu...