Ensimmäiset mielikuvani leikkauksen jälkeen on teho-osastolta kun minulta otettiin hengityskanyyliä pois.  Hoitaja sanoi että minut on leikattu ja vanhempani ovat soittaneet. Tunsin kipua oikealla alavatsassa ja nukahdin jälleen. Myöhemmin seurasin, että verikokeet otetaan subclavia-tipasta ja olin siitä iloinen, ei tarvinnut pistää ja yrittää kaivaa huonoista suonistani verta. On myös muistikuva siitä kun mieshoitaja kävi katsomassa haavaa ja veti peiton pois päältäni kokonaan. Hän unohti vetää sen takaisin ja siinä sitten makasin alasti ja palelin. Kohta hän palasi ja laittoi peiton päälle. Minulla oli hirveä olo, tuntui, kuin joka paikka olisi ollut kipeä. Ajattelin, että on aamu vaikka minulla ei ollut mitään tajua vuorokaudenajasta. Kuulin jostain kaukaa laulun jonka tiesin isäni työkaverin sanoittamaksi: "tuskaa, ei pisaraakaan liikaa." Itketti.

Ennen siirtoleikkausta kuntoni oli todella huono. Olin vähitellen heikentynyt ja viimeiset kuukaudet jouduin usein, varsinkin edellisen yön  ennen dialyysiä, nukkumaan istuillani  koska en voinut hengittää. Kun kyselin äidiltäni mitä hän muistaa noista ajoista, hän kertoi, että oli jutellut silloin lääkärin kanssa heikkenemisestäni. Lääkäri oli kertonut, että he kyllä tiesivät tilanteeni että kuihduin pois, oli pakko löytää sopiva munuainen ja yrittää siirtoa että minulla olisi mahdollisuus jäädä henkiin.

Kirran teho-osastolta minut siirrettin munuaisklinikalle jatkohoitoon kuten oli tuon ajan tapa. Muistan matkan ambulanssissa kun ajoimme pitkin mukulakivikatua, jokainen heilahdus tuntui haavassa. Matka ei ole pitkä mutta tuntui siltä. Minut vietiin suoraan dialyysiosastolle ja vastaanottamassa oli myös yksi tuttu hoitaja munuaisosastolta yläkerrasta. Ihmettelin hänelle, miksi minut viedään dialyysiosastolle, olinhan saanut juuri munuaisen. Hoitaja halasi ja sanoi, munuaisesi ei vielä toimi. Vasta silloin tajusin että sama kidutus jatkui, silti vielä toivoin, että munuainen tajuaisi tehtävänsä.

Kun uusia elimiä siirretään on tarkat kriteerit siihen, millaisia elimiä otetaan. Useimmat siirrännäisistä on aivokuolleilta saatuja, luovuttajalle jo tarpeettomia elimiä. Ensimmäinen edyllytys on, että saajalla ja luovuttajalla on sama veriryhmä. Sitten tehdään tarkat kudostyypitykset joiden avulla selvitetään sopivin saaja kullekin elimelle. Kirurgisessa sairaalassa toimii transplantaatiotoimisto jonka kautta kaikki tiedot uutta elintä odottavista kulkevat. Pieni prosenttiosuus tehdään myös omaissiirtoja joissa esimerkiksi vanhemmat voivat luovuttaa toisen munuaisensa lapsilleen.   Vanhempani ja vanhempi veljeni oli tutkittu omaisluovutusta varten mutta isällä oli eri veriryhmä ja muiden munuaiset eivät olleet  sopivia.  Sain munuaisen vieraalta luovuttajalta, aivokuolleelta ihmiseltä.

Ihmeekseni dialyysi meni aika hyvin, en enää ollut niin pahoinvoiva kuin aikaisemmin. Kävin yhteensä melkein kaksi viikkoa dialyyseissä, viisi kertaa, ennen kuin munuainen alkoi kunnolla tomimaan. Tuntui ihmeelliseltä, ei enää dialyysejä, alkaako minulla taas elämä?

Ensimmäiset päivät olin vielä munuaisosatollakin tehohoidossa. Vieressäni, sermin takana makasi yksi nuori mies joka oli saanut toisen munuaissiirrännäisensä pari päivää aikaisemmin. Häneltä kuulin kaikki kauhutarinat miten siirrännäisten kanssa voi käydä ja kuulin myös kaikki iloiset asiat miten leikkauksesta voi toipua ja miten lääkkeiden kanssa voi elää. Opin paljon uutta sairaalaterminologiaa ja kerron  yhden ikimuistoisen jutun miten näitä sanoja käytetään. Meillä oli molemmilla paljon ilmaa vatsassa kun makasimme pitkät päivät paikollamme. Nuori naapurini pyysi rektaaliputkea avuksi ja siitä innostuneena minäkin ajattelin pyytää samaa apukeinoa. Kun hoitaja tuli huoneeseen niin pyysin, saanko minäkin sen rekkakuskinputken. Naurua asian tiimoilta on riittänyt vuosikausia ko hoitajan kanssa.

Siihen aikaan hyljinnänestolääkkeenä käytettiin suurimmaksi osaksi kortisonia. Kortisonin lisäksi minulla oli vain yksi muu hyljinnänestolääke. Lääkemäärät olivat aluksi todella suuria ja pienenivät ajan myötä jos munuainen toimi kunnolla. Kortisonilla on paljon sivuvaikutuksia ja ne tulin hyvin tuntemaan. Kun olin jo päässyt tavalliselle munuaisosastolle ja munuainen, tämä lahja jo toimi, olin välillä aika sekaisin. Muistan yhden yön kun olin laivassa ja koko yön esittelin laivaan tulevia pariskuntia; "tässä on herra Gustafson ja lady Gustafson, olkaa hyvä ja käykää peremmälle ja no niin, sieltä saapuu herra ja rouva von Bonsdorf, tätä tietä, olkaa hyvä ja anteeksi, palaan hetken kuluttua..." Tässä vaiheessa kävin vessassa ja kun tulin takaisin sänkyyn, ihmisiä tuli lisää ja koko yön esittelin näitä laivaan saapuvia ja ohjasin heitä eteenpäin. Välillä pyysin anteeksi ja kävin vessassa ja taas jatkui esittely. Itsekseni mietin, miksi en saa nukkua, aina vaan pitää olla hommissa.

Kun siirretty elin alkaa toimia, nestettä pitää saada riittävästi niin, että munuainen saa tekemistä. Jouduin juomaan suurimmillaan 3-4 litraa päivässä, juontimäärä laskettiin sen mukaan mitä nesteitä tuli ulos. Jokainen tippa laskettiin tarkasti. Jossakin vaiheessa tuntui, että en ehdi muuta kuin juoda ja juosta vessassa. Tämä kaikki tapahtui 70-luvulla, nykyään nämäkin asiat on vähän muuttuneet, hyljinnänestolääkitys on monipuolistunut ja parantunut ja nestemäärätkin pidetään aisoissa.

Kun Vilho alkoi toimimaan, aloin piristyä päivä päivältä. Hb ei enää laskenut, alkoi päinvastoin nousta kuten painonikin. Paino nousi muutamassa viikossa 15kg. Syynä siihen oli tietysti isot kortisonimäärät jotka aiheuttivat kovan ruokahalun ja myös se, että vihdoinkin sain syödä ja juoda kaikkea. Ulkonäköni muuttui, kasvot pyöristyivät kortisonin vaikutuksesta ja olin alussa kovin punaposkinen. Vatsa kasvoi, niskaan tuli nk häränniska ja hiukset alkoivat vahvistua ja kasvaa entistä tummempina takaisin.

Sairaalassa minulle pidettiin 20-vuotissynttärit, äitini oli leiponut ja juhlittiin hoitajien ja huonetovereiden kanssa. Minulla kävi aika paljon vieraita, ystävät ja opiskelukaverit tulivat katsomaan ja tervehtimään. Pääsin kotiin sairaalasta juuri ennen juhannusta, kesä oli parhaimmillaan. Olin intoa täynnä, täältä tullaan, elämä! Niin luulin.

jatkuu...