Muistan hyvin sen hetken kun nefrologi kertoi että menetän siirrännäisen ja joudun takaisin dialyysiin. En aluksi halunnut uskoa koko asiaa mutta vähitellen ymmärsin, että näin tässä oikeasti taitaa käydä. Dialyysien kauhut palautuivat mieleen ja pelkäsin miten tässä taas käy. Toisaalta mietin, että kuntoni on nyt parempi kuin silloin kun aloitin dialyysissä, ehkä kestän hoidot paremmin. Jätin asian mielestäni ja päätin elää.

Olin päässyt opiskelemaan mutta olin sairaalassa kun muut aloittivat opiskelut ja oli pakko jättää opiskelusuunnitelmat toistaiseksi väliin. Loppu syksyn ja talven aikana olin vielä munuaisklinikalla osastolla kun arvot nousivat mutta ne saatiin kortisonilla taas laskemaan. Helmikuussa perhettämme kohtasi suuri suru. Isäni, vasta 52-vuotias, menehtyi työmatkalla sydäninfarktiin. Isän kuolema vaikutti suuresti koko perheen elämään.

Monet ystäväni olivat lähdössä keväällä, toukokuussa reilun kahden viikon matkalle Israeliin. Olin innostunut lähtemään mukaan jos vaan olisin kunnossa mutta mietin matkalle lähtöä uudestaan kun isä kuoli. Loppujen lopuksi pääsin lähtemään ja se oli valtava piristys kaiken vaikean jälkeen. Vietimme Isrelilaisten kanssa yhdessä maan 30-vuotisjuhlia ja kiertelimme pitkin maata ja tutustuimme niin historiaan kuin ihmisiin ja aurinkoonkin.  Muistan kun kerroimme joillekin nuorille, että Suomessa voi kävellä talvella järven päällä kun vesi on jäätynyt. He eivät uskoneet vakuuttelujamme ja lähetin heille kuvan jäällä kävelystä ja jonkun pyytämän pienen Suomenlipun myöhemmin.

Pääsin uudestaan opiskelemaan kansankorkeakouluun seuraavana syksynä ja aloitin opiskelut siellä. Olimme perheen kanssa muuttaneet kesällä toiseen, pienempään asuntoon ja syksyllä muutin opiskelija-asuntoon. Opiskelut menivät alussa hyvin ja olin innostunut lukemaan ja tenttimään. Vähitellen kuntoni huononi. Sovimme solukavereiden kanssa, että siivoamme yhteiset tilat vuorotellen. Kun minun vuoroni oli imuroida, en enää jaksanut tehdä sitä muuten kuin istuallani. Siirsin tuolia paikasta toiseen ja imuroin, kunnes joku kämppiksistä otti imurin ja sanoi että hän voi tehdä sen puolestani kun näyttää niin vaikealta. Asuntoomme jouduimme kävelemään pari kerrosta portaita ja olin aina ihan loppu kun pääsin portaat ylös ja heittäydyin aulassa olevalle sohvalle huohottamaan ja lepäämään kunnes jaksoin siirtyä huoneeseeni. Laihduin ja aloin näyttää taas ihan ihmiseltä kun kortisoniturvotukset laskivat. En itse edes oikein ymmärtänyt laihtuvani ennen kuin kokeilin joitakin vanhempia vaatteita. Joskus kerroin jollekin kurssikaverilleni miksi olen turvonnut, syön katsos kortisonia ja hän katsoi minua ihmeissään  että mistä olet turvonnut. Aloin olla entiseni ja koin, että minuutenikin alkoi palata.

Siihen aikaan ei ollut vielä kännyköitä ja kävin opiston puolella soittamassa ja puhelut tulivat myös opiskelijoille sinne. Jonakin iltana eräs opiskelija juoksi kertomaan että minulle on puhelu. Menin puhelimeen ja äitini soitti, sairaalasta oli soitettu että kalium-arvoni on noussut hengenvaarallisiin lukemiin. Aamulla soitin lääkärille ja jouduin taas osastolle. Harmitti, juuri olisi ollut joku tentti jonka olisin halunnut suorittaa.

Joululoman vietin kotona ja heikkenin päivä päivältä. Kun opiskelut taas alkoivat vuoden 1979 alussa, halusin mennä suorittamaan yhden tentin jota en päässyt sairaalassa ollessani suorittamaan. Tiesin jo, etten voi jatkaa opiskeluja vaan joudun sairaalaan, siirrännäinen ei enää toiminut. Olin muuttanut tavarani jo pois opiskelijakämpästä ja olin viimeisessä tentissäni. Äitini tuli minua vastaan ja toi kotoa jotain tavaroita mitä tarvitsin sairaalassa. Hän kertoi tänään, että muistaa kun soluasuntoni ovella  oli lauma opiskelutovereita halaamassa ja saattamassa lähtijää.

Munuaisklinikalla jouduin melkein heti vatsakalvodialyysiin koska minulla ei ollut toimivaa fisteliä. Vatsaani leikattiin katetri joka meni vatsakalvon läpi ja sen kautta tiputettiin glugoosia, se valutettiin taas ulos ja seuraava pussi glugoosia sisään. Vatsakalvot toimivat kuin dialysaattoreina ja poistivat kuona-aineita. Glugoosin vahvuudesta riippuen poistettiin suurempi tai pienempi määrä nestettä ulostulevan nesteen mukana. Raskas ja tylsä hoitomuoto mutta jotain oli pakko tehdä. Nykyisin tuo hoitomuoto on jo historiaa. Tänään potilaat hoitavat itsensä kotona tai missä tahansa muualla vaihtaen glugoositippaa 4-5 kertaa vuorokaudessa tai hoitavat itsensä yökoneella missä kone hoitaa glugoositipan vaihtamisen yön aikana.

Vatsakalvodialyysit lähtivät jotenkin käyntiin ja piristyin hiukan. Muutaman päivän päästä vatsakatetrini ei yrityksistä huolimatta toiminut. Nesteet menivät hyvin sisään mutta ulos ei enää tullut mitään. Yhden yön aikana kuntoni romahti, olin myrkytystilassa. Muistan, kun hoitaja toi alleni lampaantaljan, missään asennossa ei ollut hyvä olla. Voin pahoin  enkä voinut nukkua. Olo oli hirveä. Seuraavana päivänä yritettiin vielä dialysoida mutta se ei onnistunut. Minua vietiin kiireellä Meilahteen leikkaussaliin missä laitettiin uusi katetri vatsaan, toiseen paikkaan. Kun odotin ambulanssimiehiä viemään minua Meilahteen, veljeni kävi minua katsomassa. Yritin pitää silmiä auki mutta en jaksanut.

jatkuu...