Kun sain uuden, toimivan katetrin vatsaani, dialyysit alkoivat taas toimimaan ja elimistö puhdistumaan. Vielä sairaalassa ollessani vasempaan käteeni, missä oli ollut irronnut shuntti, leikattiin fisteli. Valtimo ja laskimo yhdistettiin yhteen ja käteen kehittyi hyvä pistospaikka, suoni minkä kautta minua voi dialysoida. Suoni kehittyi poikkeuksellisesti käden "taakse", kyynerpään ja ja ranteen väliin. Otan tänä päivänäkin siitä vielä verinäytteet tarvittaessa vaikka en dialyysiä ole enää aikoihin tarvinnutkaan.

Pääsin muutaman viikon sairaalassa olon jälkeen kotiin mutta kävin joka toinen päivä osastolla peritoneaalissa, vatsadialyysissä. Hoito oli raskasta koska kesti niin kauan, puoli vuorokautta. Yleiskuntoni oli huono ja Hb alhaalla. Vähitellen fisteli oli kehittynyt tarpeeksi ja siihen voitiin alkaa pistää. Ensin jouduin samalle dialyysiosastolle missä olin ollut vajaa kolme vuotta aikaisemmin. Osasto ei tuntunut enää niin kamalalta kuin se oli tuntunut silloin kun makasin siellä todella huonokuntoisena. Ensimmäisinä dialyysikertoina vieressäni oli eräs nuori poika, jo pitkään dialyysissä käynyt "kollega". Hän kertoi, että minun kannattaisi pyrkiä avodialyysiin, se on mukavampi ja vapaampi paikka missä minut opetettaisiin itse pistämään neulat suoneen ja saisin itse hoitaa koneen. Siellä saisin herkkuja ja kaikki olisi paremmin kuin täällä sairaalan puolella. Asia alkoi kiinnostaa vaikka pistämistä pelkäsin edelleen niin, että en kyllä suostuisi koskaan itse pistämään, ajattelin. Pistämisessä oli taas ongelmia, tuntui kuin suoneni olisivat aina paenneet pois kun neula niitä läheni. Meni aina aikaa ennen kuin hoitajat saivat pistokset onnistumaan ja dialyysi pääsi alkamaan. Voin huomattavasti paremmin dialyysin aikana mitä olin voinut ennen munuaissiirtoa. Kun tajusin miten hyvin hoito voi mennä, ajatukseni dialyysistä alkoivat muuttua. Hemodialyysi alkoi tuntua mahdollisuudelta.

En käynyt sairaaladialyysissä kuin muutaman kerran ja koin sen helpotuksena verrattuna vatsakalvodialyysiin ja pitkiin päiviin siellä. Minut siirrettiin avodialyysiasemalle mikä oli aika lähellä munuaisklinikkaa, tavallisessa kerrostalossa oleva huoneisto mistä oli tehty dialyysiyksikkö. Oli tarkoitus, että oppisin hoitamaan dialyysini itse ja mahdollisesti vielä pistämään neulatkin suoneen. Ensimmäisellä kerralla hoitaja tuli pistämään ja jännitin ja kerroin hänelle, että minulla on huonot pistopaikat ja suonet, näiden kanssa on aina ongelmia. Hoitaja pisti neulat ja ne menivät hyvin suoneen ihan ensimmäisillä pistoksilla, ei ollut mitään ongelmaa. Seuraavalla kerralla sama hoitaja pyysi, että voisit kyllä edes katsoa tänne päin kun pistän, muuten et ikinä opi itse sitä tekemään. Katsoin ensimmäistä kertaa kun neula meni suoneeni, en pyörtynyt eikä se oikeastaan edes sattunut kun oli osaava pistäjä. Muutaman kerran jälkeen sain luvan opetella pistämään itse. Olin katsonut edellisellä kerralla tarkkaan miten hoitaja sen teki ja pistin neulat suoneen kuin vanha tekijä. Minä, joka pelkäsin pistoksia niin paljon etten olisi ikinä uskonut edes voivani katsoa sinne  missä pistetään. Tajusin, että kun pistän neulat itse, se ei tunnu missään, tiedän itse parhaiten mihin pitää pistää. Sen jälkeen kukaan ei koskaan pistänyt minua dialyysissä eikä ottanut minulta verinäytettä. Suoneni ovat niin huonot kun käsiä on operoitu että fisteli on ainoa paikka verikokeiden ottamiseen. Fisteliin ei saa muut pistää kuin siihen koulutetut henkilöt ja niin otan itse verinäytteeni tänänkin päivänä samasta fistelistä.

Dialyysit alkoivat mennä paremmin. Opettelin hoitamaan koneen itse ja kun hallitsin sekä pistämisen että koneen hoidon, siirryin nk kotidialyysiin. Kotidialyysiä yritettiin saada leviämään 70-80-luvun vaihteessa mutta kovin moni ei siitä innostunut. Meitä oli muutamia pääkaupunkiseudulla ja vähän kauempankin, jotka hoitelivat itsensä kotonaan tai jossakin kodin lähellä olevassa paikassa. Hoidin dialyysini kotini lähellä olevassa terveyskeskuksen yläkerrassa olevassa huoneessa. Ympärillä oli vanhusten sairasosasto ja siellä olevat hoitajat avustivat dialyysieni aloituksessa ja lopetuksessa. Olin allerkijoittanut paperit että vastaan hoidostani. Pari hoitajaa kävi avodialyysiasemalla saamassa koulutusta työhönsä ja loput hoitajat opetin avustamaan itseäni.

Dialyysit menivät aika hyvin mutta koska minulla oli tapana vetää itseni vähän liian kuivaksi, vähän kuin varalle poistaa nesteitä että voisin juoda hiukan enemmän välipäivänä, olin tosi väsynyt ja huonovointinen dialyysin jälkeen. Aloitin hoitoni aikaisin aamulla ja olin niin väsynyt kun pääsin kotiin että menin suoraan nukkumaan. Hb oli matalalla ja jouduin tiputtamaan usein dialyysin yhteydessä punasoluja.

Kerran menin ystäväni luokse Porvooseen ja tarkoitus oli olla siellä yötä ja tulla seuraavana päivänä takaisin. Olin ollut muutaman tunnin perillä kun minulle soitettiin , että sopiva munuainen on löytynyt ja pitäisi heti tulla takaisin ja dialyysiin, siitä sitten siirtoon Kirurgiseen sairaalaan. Pitkiin hampain palasin kotiin ja suoraan dialyysiin vaikka oli välipäiväni ja odottelin soittoa sairaalasta. Vihdoin se tuli ja kerrottin, ettei tarvitsekaan tulla siirtoon, munuaista ei voidakaan siirtää. Myöhemmin kuulin joltakin hoitajalta, että munuainen oli ehtinyt mennä   jo vanhaksi. Onneksi ei ehditty tehdä leikkausta ennen kuin huomattiin ettei elintä voikaan enää siirtää. Päätin samalla, etten halua  enää mennäkkään siirtolistoille vaan käyn toistaiseksi dialyysissä. Dialyysissä käyminen ei ollut paras vaihtoehto mutta tiesin jo nekin ongelmat mitä siirrännäisen kanssa eläminen ja lääkkeiden syönti saattaa aiheuttaa.

jatkuu...