Kun lääkäri kertoi, että joudun keuhkosairaalaan, kysyin, kauanko joudun siellä olemaan. Ajattelin, että varmaan pari viikon päästä pääsen kotiin kun kuume on saatu loppumaan. Lääkäri vastasi, että siellä voi mennä vuosikin ja huomatessaan kauhistuneen ilmeeni, hän lisäsi nopeasti, että voit ottaa sinne mukaan  oman yöpukusi ja kun voimistut, voit olla jalkeilla ja siellä on paljon harrastustoimintaa. Olin kauhuissani, oma yöpuku ei siinä vaiheessa paljon lohduttanut.

Olin Meilahdessa yön yli ja sitten minut vietiin ambulanssilla kehkosairaalaan. Siellä huonekaverinani oli vanhempi täti joka liikkui huoneessa, kävi lavuaarilla ja käytävälläkin. Ihmettelin, miten hän, vanha ihminen, pääsee kävelemään mutta minä en jaksa. Olin väsynyt, pahoinvoiva ja tunsin itseni tosi heikoksi. Verikokeet ja muut tutkimukset jatkuivat, tuossa vaiheessa otettiin ensimmäinen sternaalipunktiokin, neulanäyte rintalastasta. Veljeni ja yksi ystävä kävivät seuraavana päivänä minua katsomassa mutta heidän käynnistään ei ole minulle jäänyt mitään erikoista mieleen.

Tuolla huomattiin vihdoinkin, että munuaiseni eivät toimineet. Joku lääkäri tuli kertomaan, että minut siirretään takaisin Helsinkiin, munuaisklinikalle. Tuossa vaiheessa minulle oli iloinen uutinen, että pääsen takaisin kodin lähelle, muuten olin kaikesta tietämätön eikä munuaisklinikka tuntunut sen kummemmalta kuin keuhkosairaalakaan.

Muistikuvissani on seuraavaksi katkelmia Unionkinkadun vanhalta klinikalta. Huoneet olivat isoja ja kadun melu kuului sisään avoimista, suurista ikkunoista. Tutkimukset jatkuivat ja tapasin munuaispotilaita joiden ulkonäköä ihmettelin. Kerroin huonekaverille, että minun on vaikea hengittää ja hän vastasi sen kuuluvan taudin kuvaan, se on tyypillistä munuaispotilaille. Mielessäni ajattelin, että en ole mikään munuaispotilas enkä halua tullakaan tuon näköiseksi. Huonetovereista jollakin oli ohuet, lihaksittomat raajat ja iso vatsa ja turvonneet kasvot joita ihmettelin. Myöhemmin tulin hyvin tuntemaan miten sairaus voi muuttaa ulkonäön aivan toiseksi.

Muistan pienen leikkaussalin missä käteeni leikattiin shuntti jonka kautta minut voitiin dialysoida. En ymmärtänyt mitään vaikka minulle varmasti selitettiin moneenkin kertaa, että munuaiseni eivät toimineet ja on pakko siirtyä dialyysiin, keinomunuaishoitoon, jonka avulla pysyisin hengissä. Leikkaussalista minut kuljetettiin suoraan dialyysiin ja ihmettelin, kun välillä sänkyni käännettiin pää alaspäin ja jalat ylöspäin. Tänään tiedän, että se oli apukeino tilanteen vakaannuttamiseksi kun verenpaineet laskivat, silloin tunsin oloni vain todella epämukavaksi.

Noina päivinä perhe ja ystäviä kävi minua katsomassa ja on joku valokuvakin siitä kun istun sairaalan parvekkeella pyörätuolissa kasvot turvonneina ja sairaan näköisenä, ystävä vierelläni.  Sitten alkoi tapahtua.

 Ensimmäisissä dialyyseissäni ollessani ihmettelin, kun eräs lääkäri oli kasvot hyvin lähellä kasvojani ja huusi nimeäni, pyysi minua avaamaan silmäni. Ihmettelin, miksi hän on niin lähellä ja minullahan on silmät auki, miksi hän huutaa, yritin hymyillä. Sitten olin osastolla ja minulle tuotiin iso annos ruokaa. Söin yhden herneen, muu ei maistunut. Katsoin kummissani ruokatarjottimelleni kun normaalissa lasissa oli neljäsosa lämmintä maitoa. Janotti, mutta en ollut koskaan voinut juoda lämmintä maitoa. Kuulin askeleita, joku juoksee, huutoa, vaimeaa keskustelua, joku pitää minua kädestä kiinni, kiireistä sänkyni viemistä jonnekin, käytävällä istui joku joka katsoi minua, suussani on jotain kumista joka estää suuni kiinni laittamista, kipua, tuskaa, hiljaisuus.

Äitini kertoi myöhemmin, että hänelle oli soitettu, että olin dialyysissä menettänyt tajuntani. Myöhemmin soitettiin, että olin taas herännyt ja hän tuli minua katsomaan. Olin puhunut hänelle, että pelkään vierustoverini kuolevan kun hän on niin huonossa kunnossa. Äitini huomasi, että vähitellen olin ajautunut pois, suljin vain silmäni. Hän oli hälyttänyt hoitajan ja sanonut, että olen tajuton. Ensin hoitaja oli epäillyt  mutta sitten oli tullut kiire. Myös muu perhe oli hälytetty paikalle. Sydämeni oli pysähtynyt ja elvytyksen jälkeen minut oli kytketty hengityskoneeseen jonka kanyylin tunsin vaikka en siitä vaiheesta itse muista kuin kivun ja jotain häiritsevää suussani.

jatkuu...