Samoihin aikoihin kun minua alettiin nostamaan istuma-asentoon, keuhkoni olivat puhdistuneet sen verran ylimääräisestä nesteestä, että alkoi kokeilut olla hetki ilman hengityskonetta. Sekin aloitettiin hyvin pienin askelin, ensin minuutti, seuraavana päivänä kaksi minuuttia jne. Opin itse irroittamaan letkun kanyylistä ja mittailin aikaa, vähitellen hengittelin kaulassani olevan putken kautta jo 10min kerrallaan, sitten pääsin jo pariin tuntiinkin ilman konetta. Kerran otin illalla koneen irti ja kun hoitajat tulivat minua nostamaan, pääsin pesulle lavuaarille. Samana iltana yksinkertaisesti unohdin, nukahtaessani kirjan ääreen, yhdistää hengityskonetta takaisin. Josakin vaiheessa yöllä heräsin ja huomasin unohtaneeni koneen kokonaan mutta jatkoin vain unia. Kun lääkärit kuulivat siitä, tehtiin päätös, että jos kerran pystyn hengittämään itse niin kone sitten poistetaan.

Muutama päivä sen jälkeen huoneeseen tuli monta lääkäriä ja yksi heistä poisti kanyylin kaulastani Hän laittoi siihen taitoksia ja sanoi, että nyt voit sanoa jotain jos haluat kun painat kaulassa olevan reiän sormilla kiinni. Painoin käteni reiän päälle ja ensimmäinen lause oli, enhän minä voi puhua. Itsekin säikähdin ääntäni ja lääkärit nauroivat, että nyt kyllä voit.  Samana iltana tulivat vanhempani käymään. Kun he tulivat sisään, aloin vähän ajan kuluttua jutella. Olin ollut kuukauden hengityskoneessa ja puhuminenkin tuntui aluksi oudolta. Pystyin lopettamaan kirjoittamisen. Tätä blogia varten etsin papereita mitkä minulla on jossakin tallessa, kaikki ne kirjoitukset mitkä tuona aikana kirjoittelin. Valitettavasti en nyt niitä löytänyt.

Elämä hiukan helpottui kun en ollut enää kiinni koneessa ja yritin opetella kävelemään. En päässyt vielä pitkään aikaan yksin sängystä ylös, voimani olivat niin vähäiset. Hoitajat joutuivat nostamaan minut seisomaan ja aluksi kävelin heidän tukemanaan muutamia metrejä. Vihdoin kävin ensimmäisen kerran käytävällä ja pystyin hiukan hahmottamaan missä olen kun näin ikkunoista ulos. Jatkoin kävelyharjoituksia sinnikkäästi koska halusin liikkua itsenäisesti.

Sairaalassa oli siihen aikaan kylvettäjä. Minut oli viety joitakin kertoja suihkupaareilla hoitajien avustukslla suihkuun, mutta vihdoin pääsin suihkutuolilla kunnolla, istuen suihkuun. Kylvettäjä auttoi minua hiusten pesussa ja sanoi, että hän on ollut kymmeniä vuosia täällä töissä ja nähnyt monien hiusten lähtevän, mutta ei koskaan näin, että hiukset jäävät pesussa käteen. Suurin osa hiuksistani jäi sairaalan pesuhuoneen lattialle. Katsoin päätäni kauhuissani peilistä.

Kerran joku hoitaja oli nostanut minut ylös sängystä ja seisoin lavuaarin luona odottamassa häntä kun hän joutui menemään välillä muualle. Mieleni teki käytävään mutta en ollut vielä koskaan siellä yksin kävellyt. Menin ovesta ulos ja pidin seinästä kiinni, kävelin joitakin metrejä käytävää eteenpäin. Pysähdyin ja aloin palata huoneeseeni. Käytävällä istui joku miespotilas ja sanoi, 'et vielä tyttö saisi tuolla ajotaidolla korttia, menet ihan laidasta laitaan.' Niin varmaan meninkin, kävely ei vielä ollut ihan hanskassa.

Koska en enää tarvinnyt tehohuonetta, olinhan kuntoutumassa ja ilman koneita vaikka dialyysissä kävinkin edelleen joka toinen päivä. Minulle kerrottiin, että minut siirretään toiseen, isompaan huoneeseen missä on muitakin potilaita. Aluksi ajatus muista samassa huoneessa ei innostanut, olinhan tottunut omaan rauhaan mutta sinne minut vain vietiin, neljän hengen huoneeseen. Olin viidentenä potilaana huoneessa, ylipaikalla seinän vieressä, vastapäätä kaikkia muita. Huoneessa oli pari äskettäin leikattua  munuaissiirtopotilasta, vanhempaa naista ja pari  sellaista jotka olivat saaneet siirron aikaisemmin mutta olivat joko kontrollissa tai jonkun ongelman takia osastolla.

Kuuntelin naisten juttuja siirroista, lääkkeistä ja muusta sairauteen liittyvistä asioista ja olin ihmeissäni. Ruokailun aikana  tädit kehuivat miten ruoka on hyvää ja maistuu ja mainitsivat usein miten he eivät jätä koskaan lautaselle mitään jäljelle. Minä taas maistelin vähän lautaselta kun en vaan voinut syödä, mikään muu kuin leipä tai jälkiruokakiisseli eivät maistuneet. Joku tädeistä muistutti minulle, että syö likka vaan ruokas pois että saisit lihaa luiden päälle.  Tuohon aikaan painoin alle 40kg, paino oli laskenut sairaalassa ollessani.

Nukuin paljon, luin ja kuuntelin tätien juttuja. Minua hävetti, kun jouduin joka kerta soittamaan kelloa kun halusin nousta vuoteesta ylös. Voimia ei ollut vielä yksin nousemaan, tarvitsin myös nostajan kun istuin tuolilla tai veskissä että pääsisin ylös.

Jonakin torstaina lääkärinkierron aikana yhdelle tädeistä annettiin lupa mennä kotilomalle ja toinen heistä pääsi kokonaan kotiin. Sanoin huvikseni lääkäreille heidän ollessaan kohdallani, että pääsisinkö minäkin kotilomalle viikonloppuna. Lääkäri kysyi, pysynkö jo pystyssä kun kävelen ja myönteisen vastauksen saatuaan ihmeekseni lupasi minut viikonloppulomalle.

jatkuu....