Munuaisteni poiston jälkeen aloin vähitellen, hitaasti ymmärtää mitä on tapahtunut. Alkoi itsellenikin selvitä, että olin vakavasti sairastunut mutta meni aika kauan ennenkuin ymmärsin mitä dialyysissä käyminen merkitsee. Minua vietiin joka toinen päivä dialyysiin, jossakin vaiheessa alussa olin siellä joka yö. Aloin voida aina pahoin hoidon aikana, pahoinvointi alkoi jo silloin kun tunsin dialyysiosaston ominaistuoksun nenässäni. Hoidon aloituksen jälkeen meni noin tunti kun aloin oksentamaan ja sitä kesti niin kauan kuin oli jotain mitä tuli ulos, lopuksi oksensin sappea.

Hoitajat alkoivat puhua minulle ylösnoususta ja se aloitettiin niin, että nostettiin sänkyni päätyä ylös, ensin muutamaksi minuutiksi kerrallaan ja siitä aikaa pidennettiin minuutti minuutilta. Monen päivän päästä olin jo istuma-asennossa. Vähitellen minut opetettiin tiputtamaan jalkani sängyn reunalta alas niin, että pystyin hetken tuettuna istumaan siinä. Jonakin aamuna minut  nostettiin vaaalle. Hoitajat ottivat hyvin kiinni ja nostivat mutta epähuomiossa he eivät ensimmäisellä nostokerralla ottaneet kiinni jaloista ja pyörryin. Olihan minulta äskettäin poistettu munuaiset ja arvet olivat molemmista kyljistä melkein koko selän ympäri. Minusta tuntui kuin jalat olisivat tipahtaneet pois. Sen jälkeen muistutin pitkään kirjoittamalla, että nostettaessa ottakaa myös jaloista kiinni ja useimmat hoitajat muistivat sen jo itsekin.  Dialyysipotilaan vaaalle nosto ja punnitseminen oli joka aamuinen toimenpide tuon jälkeen.

Ruokahaluni oli olematon, oikein mikään ruoka ei maistunut. Kerran tuli mielihalu, että nyt  tekee mieli asematunnelin lihapiirakkaa. Kun vanhempani ja veljeni olivat käymässä, kirjoitin, että pitäisi saada lihapiirakka, se maistuisi. Veljeni lähti kiltisti käymään asemalla ja hakemaan lihistä. Kun hän tuli takaisin ja lihapiirakan haju tuli huoneeseen, aloin voida pahoin enkä tietenkään voinut syödä sitä mitä luulin herkukseni. Veli sai lihiksen ja söi sen hyvällä ruokahalulla.

Vähitellen kuntoni alkoi vähän kohota ja jaksoin tehdä muutakin kuin vaan maata. Perhe ja jotkut ystävät toivat kirjoja ja luin maatessani. Usein heräsin yöllä siihen, että kirja oli sylissäni, valo paloi ja silmälasit olivat päässä, olin nukahtanut lukiessani. Silloin kun en vielä päässyt liikkeelle, hoitajat pesivät minut yleensä aamulla. Muutama sellainen kerta jäi mieleen, kun hoitaja tuli jo neljän jälkeen yöllä kolisemaan pesuvadin kanssa. Hoitajille se oli varmasti hyvä aika ennen aamuhommia mutta minulle se oli harmi, herätettiin kesken parhaita unia. Onneksi sain nukkua päivälläkin silloin kun nukutti.

Kyselin juuri minua muutamaa vuotta nuoremmalta veljeltäni mitä hän muistaa alkuajoista kun sairastuin. Hän kertoi, että se oli yhtä kaaosta. Vanhemmat olivat melkein aina sairaalassa ja hän oli paljon yksin kotona ellei ollut sairaalassa mukana. Hän kertoi muistavansa tilanteita kun perhe istui käytävässä odottamassa, hoitajat ja lääkärit juoksivat edestakaisin ja hänellä oli mielessä, jääkö sisko tällä kertaa henkiin vai ei. Pikkuveljelle se on ollut varmasti rankkaa aikaa.

Kun pystyin istumaan sängyn reunalla niin vähitellen yritin päästä seisomaan ja sen jälkeen kävelemään muutaman askeleen. Ensimmäisellä kerralla hetken seisominen otti niin koville etten jaksanut silloin kävellä, mutta vähitellen hoitajien tukemana sain otettua muutaman askeleen. Oli suuri voitto kun pystyin kävelemään kaksi askelta lavuaarille ja pääsin pesemään sinne hampaani ja vielä takaisin sänkyyn. Muistan kuinka iloitsin tuosta kävelystä ja kuvittelin, että nyt pääsen varmaan pian kotiin.

jatkuu....