Aloin vähitellen hahmottaa ympäristöäni vaikka en oikein tajunnut missä olen ja mitä on tapahtunut. Kuulin oikealla olevasta korkeasta ikkunasta autojen ääniä ja muutakin kaupungin sykettä mutta en pystynyt paikallistamaan missä  olin. Ikkunasta en nähnyt ulos. Vasemmalla oli lavuaari ja ovi, huoneessa oli koko alkuajan hoitaja. Suoraan edessänin oli korkea kaappi jonka päälle kerääntyi vähitellen nalleja ja muuta tavaraa jota ystäväni toivat käydessään.

Kyljessäni olevasta reiästä meni nestettä keuhkoistani sängyn vierellä oleviin isoihin purkkeihin. Hengityskone oli toisella puolella ja tippapulloja riippui vieressäni. Kaulaani oli leikattu aukko hengityskoneen kanyylille ja vasen käteni oli siteessä, siinä oli shuntti mistä minua dialysoitiin. Meni aika kauan etten muista dialyyseistä mitään, vähitellen aloin tajuamaan,että olinkin välillä ihan toisessa paikassa ja muistan vanhan hissin millä menimme alakertaa. Välillä huoneessani kävi röntgenin ihmiset liikkuvan thorax-koneen kanssa. Minua nostettiin ja selkäni alle laitettiin levyt ja otettiin kuvat. Mukana oli röntgenin miespuolinen lääkintävahtimestari ja muistan kun minua, nuorta tyttöä hävetti maata siinä yläkroppa paljaana nosteltavana ja kuvattavana.

Aloin tuntea nälän tunnetta ja kerran hoitaja tuli sisään ja sanoi, että no niin, umbramaj, nyt saat ruokaa. Ajattelin innokkaana etten ole aikoihin mitään syönytkään ja nälkä kurnii vatsassa, odotin ateriaa. Odottaessa huomasin, että hoitaja laittaa isosta ruutasta jotain valkoista litkua letkuun... Vielä jonkun aikaa odottelin ateriaa mutta sitä ei tullutkaan. Vähitellen aloin tajuta, että se litku oli se ruoka. Kun sitten vedin vahingossa nenä-mahaletkun pois, sainkin aloittaa varovasti syömisen, ensin velliä ja siitä vähitellen kiinteämpään ruokaan. Olin niin voimaton ja huonossa kunnossa, että minulla oli vaikeuksia pitää haarukkaa ja veistä kädessä, ne tuntuivat aluksi liian painavilta.

Koska en voinut hengityskoneen takia puhua, äitini oli tehnyt aakkoset ja niin hoitajat kuin perheenjäsenet yrittivät opettaa minua sanomaan jotain aakkosten avulla. Aluksi vaan heilutin kynää vähän sinne päin eikä kukaan saanut mitään selvää siitä mitä halusin sanoa. Minulla oli kuitenkin yksi asia mielessä mitä yritin kertoa, kukaan vaan ei tajunnut viestiäni. Sain isot annokset kortisonia ja muitakin lääkkeitä tipassa kun munuaisiani yritettiin vielä jotenkin säikäyttää toimimaan. Lääkkeet aiheuttivat ripulin ja makasin kroonikonvaipan päällä. Se harmitti ja hävettikin kun aloin tajuta mitä tapahtuu. Muutama hoitaja ja äitini olivat vuoteen vierellä kun näytin heille kirjaimia, lopulta jo vähän tuskastuin, että oletteko tyhmiä, näytän selvästi nämä kirjaimet eikä kukaan tajua, V - E-S -S-A . No, vihdoinkin heille välähti ja se nauru kyllä kuului varmaan pitkiin sairaalan käytäviä. Äitini ja hoitajat nauroivat vapautuneesti, siinäkö se tärkein asia oli mitä yritin sanoa parin viikon hiljaisuuden jälkeen ensimmäisenä. Sen verran oli kortisoni sekoittanut myös päätäni, etten tajunnut ettei minusta ole vielä pitkään aikaan vessaan menijäksi tuossa kunnossa.

Vähitellen sain paperia ja yritin aloittaa kirjoittamisen. Alussa yritykset olivat kuin lapsen sotkua, sahanterän kaltaista kuviota ja viivoja. Vähän kerrallaan alkoi tulla sanoja ja kysymyksiä. Kysyin vanhemmiltani jatkuvasti missä olen? Mitä tapahtui? Aina he kertoivat paikan, kertoivat että olen sairastunut ja mitä on tapahtunut mutta silti en ymmärtänyt. Joku osa puuttui, en saanut tyhjentävää vastausta. Kuumeeni alkoi heinäkuun loppupuolella ja nyt oltiin jo syyskuussa. En tajunnut, miten kaikki on voinut tapahtua ja minultahan puuttui muistista koko se aika kun olin tajuttomana. En osannut yhdistää kaikkea yhteen vaikka kuulin tosiasiat useaan kertaan.

Koko ajan tutkittiin mikä oli vienyt munuaisteni toiminnan, syytä tai sairauden nimeä ei oltu vielä löydetty. Vihdoin vanhemmilleni oli kerrottu, että olin sairastunut vaikeaan, harvinaiseen, nuoriin ihmisiin iskevään sairauteen joka tuhoaa nopeasti munuaiset ja on myös keuhkoissa, Goodpasture-syndroomaan. Edellinen tapaus tätä sairautta oli ollut Suomessa kymmenen vuotta aikaisemmin ja silloin sitä ei oltu pystytty hoitamaan mitenkään. Olin pitkään ainoa joka oli jäänyt tästä henkiin. Vasta muutamia vuosia sitten sain enemmän tietoa tästä sairaudesta, alkuaikoina siitä ei kukaan tuntunut tietävän oikein mitään.

Kun sairaus todettiin, hoitavat lääkärit päätyivät siihen, että omat munuaiseni on parasta poistaa, elinhän muutenkin jo dialyysin varassa. Vanhemmiltani oli kysytty lupa, en muista, että minulle kukaan olisi vielä silloin kertonut asiasta. Kun kuulin tulevasta leikkauksesta, jännitin sitä tietysti vähän, toisaalta asia tuntui ihan samantekevältä, en varmaan edes oikein tajunnut mistä on kysymys. Lääkäri kertoi ennen leikkausta, että se ei ole niin kamalaa; "ensin poistetaan toinen munuainen, minut kipataan toiselle kyljelleni ja poistetaan toinen. Leikkaus on vähän kuin keisarinleikkaus, ei sen kummempi." Mielessäni ajattelin, että eipä minulle oltu tehty sitä sektiotakaan joten en tiedä miltä tuntuu. Leikkaus tehtiin 24. syyskuuta ja se meni olosuhteisiin nähden hyvin.

jatkuu...

Kuvassa olen jo ilman tippaa ja kirjoituskin sujuu kun kynä on kädessä. Huomatkaa silmälasit, voi tuota 70-luvun muotia! :o)  Tuossa vaiheessa minua ei kyllä naurattanut.